Taide on kehollista; se tuotetaan kehossa ja kehossa se myös koetaan ja vastaanotetaan. On tosin latteaa erotella tuottaminen ja vastaanotto. Teos voi olla olemassa ilman vastaanottajaa mutta taide tulee todeksi vasta kohtaamisessa.
Kysyin vuosia sitten eräältä teatterilaiselta, kuinka romaanistani dramatisoituun näytelmään oli saatu aikaan järisyttävä, valkoinen hiljaisuus hetkeä ennen pommitusta. Hän sanoi, että kohtauksen aikana kaikki teatterin työntekijät keskittyvät vain tuohon hetkeen. Jokainen luo hiljaisuuden tietoisuudellaan, olemalla läsnä. Silloin koko suuri teatteritalo hengittää yhtä aikaa. Ja se synnyttää katsomossa väkevän aistimuksen jostakin suuresta, joka on tulossa.
Katselin erään striimatun näytelmän tabletilta. Teos oli hieno ja kiitetty, sen teemat suuria ja universaaleja. Näyttelijät panivat itsensä likoon. Minä painelin pause-nappia milloin mistäkin syystä. Näin että taitavat näyttelijät kokivat syvästi. Minussa ei värähtänyt. Olisin tarvinnut toisten läsnäolon, yhteisen hengityksen, ne kehollisen kokemisen aallot, kun jotain tapahtuu, juuri nyt.
Viisas ystäväni sanoi kaipaavansa kiihkeästi sitä pientä hetkeä, kun sinfoniaorkesteri on virittänyt soittimensa ja tulee aivan hiljaista. Silloin koetaan jännitystila, joka auttaa aisteja avautumaan. Sama virittyneisyys tarvitaan myös ei-esittävissä taiteissa. Kun kirjoitan, minun on päästävä tilaan, jossa sisuskaluni vastaavat minulle; jossa tunnen ruumiissani henkilöitteni kohtalon ja sen ajan virran, jossa he kukin kulkevat. Minun pitää pelätä, rakastaa ja iloita itsessäni, jokaisena heistä.
Kirjailija on pandemia-aikana sikäli onnekkaassa asemassa, että hän tekee varsinaisen työnsä yksin. ”Kirjoittaahan aina voi”, kuulee sanottavan. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Myös kirjailija työskentelee maailmassa ja hakee voimansa, virkistyksensä ja virityksensä siitä. Huoli ja pelko syövät keskittymiskykyä, ja on tavallista vaikeampaa heittäytyä siihen haavoittuvaisuuden tilaan, jossa luovaa työtä tehdään.
Taiteilijoiden ympärille on kuluneen vuoden aikana piirtynyt kylmä piiri: parempi aika siirtyy yhä kauemmaksi, taide pysyy suljettujen ovien takana. Vapaat taiteilijat, joiden toimeentulo on muodostunut pienistä puroista, ovat menettäneet tulonlähteensä. Tämä koskee myös kirjailijoita, joista suurin osa on hankkinut elantonsa paitsi kaunokirjallisesta työstä myös puhujatilaisuuksista, kirjallisista tapahtumista ja opettamisesta.
Taiteilijuutta pidetään kutsumustyönä. Vapaat taiteilijat ovat jääneet koronatukien jaossa pikkulintujen osalle. Taiteilijoille on päättäjätahoilta lähetetty tsemppiterveisiä ja jaksamisen toivotuksia. Samoin on kohdeltu terveydenhuollon työntekijöitä.
Vuosi sitten, pandemian alussa, julkisia rakennuksia alettiin valaista sinisiksi, jotta terveydenhuoltoalan henkilöstö jaksaisi työssään. Samat valot palavat vieläkin, ja kamppailu sairaaloissa jatkuu. Jollain tavoin sopimattomana ohitetaan terveydenhuollon ammattilaisten puhe rahasta. Onhan ylevää pelastaa henkiä.
Taide ja lääketiede antavat kumpikin vastauksia siihen, mitä on hyvä elämä, ja molempien ammattilaiset luovat edellytyksiä maailmassa elämiselle. Molemmat tutkivat elämää: taiteen metodi on sumeampi kuin tieteen, mutta ei vähämerkityksisempi. Lääketiede on pelastanut minun elämäni useaan otteeseen, mutta niin on tehnyt taidekin.
Taide on ollut kutsumukseni ja elämäni kantava voima. Vaikka en ole tehnyt sitä rahasta, en rahan vuoksi harjoitellut kymmentätuhatta tuntia saavuttaakseni ammattitaidon, niin en minä tsempityksellä elä.
Eikä meistä kukaan voi sinistä valoa syödä.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 11/2021.
