Useimmille meistä käy niin, että kun tulee ikää, menee terveys. Kun hoidon ja hoivan tarve kasvaa, menevät myös rahat. Varat pysyvät vielä omina, mutta tuskin enää pitkään.
Satavuotisjuhlissa pohdiskellaan Suomen ideaa. Huomiota ansaitsisi pikemminkin Suomen yhtälö, joka tuntuu synttäriväeltä unohtuneen. Kansa vanhenee ja raihnaistuu niin, etteivät nykyiset hoivaratkaisut voi toimia. Huolehdittavia on pian voimavaroihin nähden ylivoimaisen paljon. Yhtälöön on haettava uusia rahoituksen lähteitä.
Pitkäaikaissairaan hoitomaksuja säätelee tällä hetkellä laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista. Hoitomaksu kuukaudessa voi olla enintään 85 prosenttia hoidettavan nettotuloista. Jos laitoshoidossa on suurempituloinen puoliso, maksu on enintään 42,5 prosenttia puolisoiden yhteenlasketuista nettotuloista kuukaudessa.
Laki puhuu siis tuloista. Niihin lasketaan myös mahdollisen omaisuuden tuotto, mutta varallisuutta laitoshoito ei vielä vie. Tämä muuttuu, jos ja kun Suomen yhtälöön ei löydy enää muita ratkaisuja.
Olisi hienoa, jos tämä aihe nousisi poliittiseen keskusteluun avoimesti ja hyvissä ajoin. Todennäköisesti niin ei käy, koska arempaan kohtaan äänestäjää on vaikea sohaista. Kristallipallossa näkyy tilanne, jossa päättäjät eräänä päivänä levittelevät käsiään todeten, että potilaiden omaisuuden realisointi on ainoa jäljellä oleva tapa kustantaa heidän hoitonsa. Kun ketään ei voi jättää heitteille, vaihtoehtojen arviointi on turhaa. Ja suomalainen uskoo, poliittinen lammas kun on.
Jäipä kansalaisille aikaa varautua hoivansa uudenlaiseen hinnoitteluun tai ei, muutos kouraisee syvältä. Esimerkiksi asuntojen ja maatilojen markkinat muuttuvat. Yksityisissä yrityksissä joudutaan miettimään omistuspohjan riskit uudelleen. Perinnönjako siirtyy nykyisestä vuosia varhaisempaan elämänvaiheeseen.
Juristeilla ja konsulteilla riittää tekemistä, kun ihmiset pohtivat varojensa kohtaloa. Vakuutusyhtiöt alkavat tarjota uusia tuotteita turvaksi pitkäaikaishoidon riskiltä. Ja jos hoito joka tapauksessa maksaa kaiken, hoitopalvelujen tarjoajiksi ilmaantuu kuin sote-uudistuksen hengessä uusia yksityisiä tuottajia.
Muutosta hidastaviakin tekijöitä on. Niin kauan kuin suuret ikäluokat ovat aktiivisia äänestäjiä, heitä koskevia ikäviä päätöksiä ei tehdä. Tämä ei johdu ilkeästä salaliitosta, vaan siitä, että tämä ryhmä on kerta kaikkiaan niin iso. Olisi poliittinen itsemurha ärsyttää sitä. Niin ei ole vielä kertaakaan tapahtunut – niin siirtyminen inflaatiosta reaalikorkoon kuin eläkeuudistuskin sivuuttivat vaivihkaa suuret ikäluokat.
Toinen uusi tekijä Suomen yhtälössä on ikääntyvien aiempaa parempi kunto ja korkeampi tulotaso. Nämä yhdessä eivät pystyne vähentämään hoivan tarvetta, mutta voivat viivyttää sitä ja hidastaa kustannusten nousua.
Epätodennäköistä mutta aina mahdollista on sekin, että me äänestäjinä osoittaudumme susiksi lampaan villoissa ja vedämme johonkin selvän rajan. Tällainen politiikka käy, tällainen ei. Silloin näkisimme, millainen omaisuudensuoja saisi lopulta enemmistön taakseen. Lopputulosta on vaikea ennustaa. Rikastuneessakin Suomessa elää vahvana 70-luvun perinne, joka pitää kaikenlaista yksityisen varallisuuden kertymistä pohjimmiltaan pahana. On epäsolidaarista, jos naapurin asiat ovat yhtään omia paremmin.
Jos laitoshoito eräänä päivänä merkitsisi paitsi tulojen myös omaisuuden menetystä, uhka saattaisi toimia myös ennaltaehkäisevästi ja kannustaa hoitamaan omaa terveyttä. Skeptikko toteaa tähän, että sellainen pitkäjänteisyys on useimmille meistä perin vierasta.
Kiskot laulavat, vaikka junaa ei vielä näy. Tanner tömisee, vaikka biisonilauma on vielä kukkulan toisella puolella. Kannattaa tarkkailla heikkoja signaaleja. Niitä lähettävät esimerkiksi perimisen kyseenalaistava keskustelu ja viranomaisen linjaus, jonka mukaan avopuolison on ensin realisoitava ja kulutettava säästönsä ennen kuin kumppani voi saada yhteiskunnalta tukea.
Visiot ovat uhkarohkeutta. Niin tämäkin. Näkemyksiä puolesta, vastaan tai siltä väliltä voi esittää.
Hannu Ollikainen
5.6. julkaistu blogikirjoitus Lääkärilehden verkkosivuilta.
