Anne elää yksinhuoltajana kolmen erityislapsen kanssa. Yksi lapsista liikehtii jatkuvasti ja juoksee sellaisella volyymilla, että rapussa raikuu. Toinen menee sekaisin pienimmästäkin häiriöstä. Kolmas puhuu toistaiseksi vain kahdeksan sanaa.
ADHD, DLD, ASD – tällaiset kirjainyhdistelmät ovat käyneet Annelle tutuksi.
Annen mies alkoi vuosi pari sitten juoda. Ei sanonut suoraan, mutta ilmaisi kyllä muutoin, että olisi halunnut terveet lapset. Anne ja mies alkoivat riidellä. Kun mies sitten kävi lapsiin käsiksi, ei Annelle jäänyt kuin yksi vaihtoehto.
Anne uskoi selviävänsä, mutta nyt hän on alkanut itkeä iltaisin. Ei häntä varsinaisesti sureta, mutta niin vain käy. Hän tuntee olevansa persoonana ohenemassa, ikään kuin olisi haalistumassa pois. Välillä hän ajattelee olevansa Anne-robotti, joka tekee asioita aamusta iltaan ja sammuu yön koittaessa.
Sanotaan että se mikä ei tapa vahvistaa.
Annen tekisi mieli syöttää sanat sananlaskun keksijälle.
Kriisin keskellä mieli alkaa täyttyä synkeistä ajatuksista. Anne miettii saako kukaan lapsista työpaikkaa tai elämänkumppania. Hän syyttää itseään, muistaa tilanteita, jolloin tiuski lapsille. Hän on alkanut miettiä sitäkin, mitä mieltä on elämässä, noin niin kuin ylipäätään. Työkin tuntuu tympeältä, elämä näköalattomalta.
Mielessä on käynyt aivan hirveitäkin ajatuksia. Esimerkiksi viime viikolla moottoritiellä – jälkeenpäin Annen kädet tärisivät.
Mikä auttaisi Annea jaksamaan?
Aivotasolla sinnikkyys on tietyssä mielessä yksinkertaista. Jokainen eläinlaji lopettaa ponnistelun siinä vaiheessa, kun aivot erittävät riittävästi noradrenaliinia. Dopamiini puolestaan saa jatkamaan ponnistelua. Dopamiinin erittyminen on yhteydessä tavoitteisiin. Jos ihminen tietää mitä hän haluaa ja näkee sen olevan saavutettavissa, dopamiini jatkaa erittymistään.
Ilman mielekkyyttä ei kuitenkaan ole tavoitteita ja dopamiinit jäävät erittymättä.
Annen elämään mielekkyyttä voisivat tuoda perheen tukitoimet, jotka antaisivat mahdollisuuden levätä ja tilaa hänen persoonalleen. Hän voisi ehkä silloin nähdä toiveensa kouluttautua uudelleen. Kenties hän alkaisi haaveilla.
Vertaistuki voisi auttaa ymmärtämään, ettei hän ole tilanteessaan yksin eikä tuntemuksistaan huolimatta huono äiti. Lasten tehokas tukeminen päiväkodissa ja koulussa auttaisi uskomaan, että lapsilla on tulevaisuus, jonka eteen kannattaa ponnistella.
Tukitoimet eivät välttämättä tekisi elämästä helppoa, mutta voisivat tehdä siitä merkityksellistä. Haave uudesta ammatista ja lasten kuntoutumisen mahdollisuuksista voisivat antaa Annelle voimavaroja, jotta lapset kokisivat äidin läsnäolona ja turvallisuutena. Kytemässä olevat ahdistus- ja masennusoireet – joista muutoin voisi tulla elämänmittainen riesa – lievenisivät.
Anne on tietenkin fiktiivinen hahmo. Mutta hänenlaisiaan on tässä maassa paljon. Erilaisista neuropsykiatrisista häiriöistä kärsii merkittävä osa lapsista. Työttömyys ja mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä ongelmia heidän keskuudessaan. Isolla osalla vankiloiden asukkaista on samoja haasteita, joista Annen lapset kärsivät.
Suotuisan elämänkulun järjestyminen voi olla pienestä kiinni. Ongelmat eivät ratkaise kehitystä vaan se, miten niissä toimitaan. Avun järjestyminen maksaa yhteiskunnalle, mutta kyse on kuitenkin pienestä satsauksesta, kun ajattelee seurauksia, joita asioihin puuttumattomuudella voi olla.
Ajattelee nyt vaikka Annea kaasuttamassa epätoivon vallassa moottoritiellä.
Dopamiini jatkaa erittymistään, jos ihmisellä on toivoa. Ilman sitä sitkeinkään mummo ei etene lumessa. Se mikä ei tapa, voi silloin tappaa. Ei suinkaan vahvista.
Timo Teräsahjo
Kirjoittaja on kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 22/2021.
