Helsingin Sanomien haastattelussa liettualainen musiikkitieteen tohtori, poliitikko Vytautas Landsbergis kutsuu Venäjää Euroopan syöväksi. Kauhistun lukiessani nuo sanat.
Tiedän hyvin mitkä historian kauhut ja julmuudet kumisevat Landsbergisin sanojen taustalla. Liettua, kuten muutkin Baltian maat, ovat joutuneet kärsimään raskaasti Venäjän ja Neuvostoliiton valtapolitiikasta.
Ymmärrän sanojaa, mutta kauhistun sitä, mihin olemme tulleet vain parissa kuukaudessa. Kieli ei elä tyhjiössä, se on ilmapuntari. Vanha suomalainen sanonta kuuluu: ”ei haukku haavaa tee” – mutta sehän ei ole totta. Sanat eivät ole vähäpätöisempiä kuin teot; sanominen on teko, sanoilla luodaan edellytyksiä teoille.
”Kauhistun sitä, mihin olemme tulleet vain parissa kuukau-dessa.”
Paljon on myös sellaista, jolle ei ole sanoja. Saattaa olla niin, että sanattoman alueelta paradoksaalisesti kumpuaa eniten harkitsematonta puhetta. Sanattomuuteen on painettu sellaista, minkä ei ole ollut lupa tulla julki. Mutta kielletty ei suostu pysymään aloillaan vaan pyrkii esiin. Jollei puheena, niin kehon reaktioina: kalpenemisena, vapinana, itkuna.
Olemme ajassamme usein kuulleet politiikkaa kuvailtavan lääketieteen termeillä. On puhuttu sotapsykoosista, postsovjeettisesta traumasta ja nyt siis myös kansakunnasta syöpänä. Sanavalinnat kertovat yhtäältä luottamuksesta lääketieteen terminologian tarkkuuteen. Ja toisaalta siitä, miten kehollistamme politiikan. Tämän saattaisi nähdä medikalisoituneen aikamme heijastuksena retoriikkaan.
Mutta jo 1800-luvulla Venäjän keisari Nikolai I kutsui Osmanien valtakuntaa ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. Venäjä ja Osmanien valtakunta taistelivat tuolloin vaikutusvallasta alueilla, jotka ovat yksi nykyisenkin kriisin polttopisteistä: Krimillä ja Mustanmeren ympäristössä. Vastustajan nimeäminen sairaaksi ja heikoksi on yksi vanhimmista mielikuvavaikuttamisen keinoista.
Mutta kaikkihan me sairastamme! Tuskin kukaan pääsee maailmasta kokematta heikkoutta ja toisten varassa olemista. Valtioillekin käy niin. Ei liene kaukaa haettua tulkita Venäjän nykyinen uho kompensaatioksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeisestä ajasta, jonka kaaosta ja aatetyhjiötä nobelisti Svetlana Aleksijevitsh kuvaa tarkasti kirjassaan ”Neuvostoihmisen loppu”. Yksi teoksen teemoista on juuri kielen tyhjeneminen ja kokoon lysähtäminen, kun ideologinen ponsi on kadonnut ja maailma on muuttunut tunnistamattomaksi.
Kielen sotaisan käytön, propagandan ja vihapuheen rinnalle voidaan yhä nostaa kielen rauhanomainen käyttö. Se on luomistyötä. Puhetta opettelevat lapset tekevät sitä joka päivä. Pieni tyttäreni leikki paistinlastalla ja seuraavana päivänä kutsui airoa ”soutamalastaksi”. Ja luomistyötä tehdään siellä missä nuoret jengeissään fuusioivat kaikkia tuntemiaan kieliä ja luovat siten yhteisyyttä yli rajojen.
Suomen kirjakieli luotiin pitkäaikaisella, uutteralla työllä. Moni sana, jota luulemme alkuperäiseksi ja ikivanhaksi, on luotu 1800-luvulla. Luulin sanaa ”syöpä”, josta koko tämä kolumni kirvoittui, Elias Lönnrotin keksimäksi. Mutta sanan ottikin ensi kertaa käyttöön kielentutkija Gustaf Renvall jo vuonna 1826. Lääkäri Lönnrot puolestaan kehitti suomen kieleen valtavan määrän uudissanoja, joita edelleen käytetään.
Toisen maailmansodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana noussut suomalainen runouden modernistipolvi halusi irrottautua sota-ajan kielenkäytöstä, sen tahriintuneisuudesta, sen ideologisista sisällöistä ja paatoksesta. Kirkas, yksinkertainen sanonta, pidättyvä niukkuus oli heidän tavoitteenaan. Voisiko se yhä olla tavoitteemme? Osaisimmeko tunnistaa vihan retoriikan ja pidättäytyä sen viljelystä – ja vaikean ajan mentyä jälleenrakentaa myös kieltä?
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
