Minulla on muutamia sankareita. En tarkoita ilmiselviä sankareita eli rakkaitani ja tärkeitä ystäviäni, vaan ihmisiä, joita en ole edes tavannut. He ovat eläneet eri aikana tai elävät eri paikassa kuin minä. Sankarini tekevät elämästäni ja koko maailmasta kiinnostavamman ja tuottavat pysyvää iloa, joskus syviä onnen hetkiä. Monet heistä ovat jollakin tavalla kapinallisia tai toisenlaisia.
Yksi sankarini on ainutlaatuinen renessanssinero Leonardo da Vinci, avioton notaarin poika. 1400-luvun Firenzessä äpärälapsi ei yleensä ilman juonittelua ja lahjontaa voinut saada hyväpalkkaista, julkista virkaa tai edes korkeaa koulutusta. Leonardo ei ollut kirjanoppinut; oppineiden kieltä, latinaa, hän opetteli itsekseen aikuisena, mutta ei pystynyt keskustelemaan esimerkiksi taiteesta tai arkkitehtuurista latinaksi. Siksi ”oikeasti oppineet” eivät häntä juuri noteeranneet. Hänen säilyneissä muistivihkoissaan on ajatuksia erilaisista asioista, kuten sivistyksestä: ”Hyvä sivistys tulee hyvistä luonnonlahjoista, ja koska tulee enemmän kiittää lähtökohtaa kuin tulosta, on kiitettävä enemmän lahjakkuutta, joka on vailla kirjasivistystä, kuin kirjaviisasta, jolta puuttuu lahjakkuus.”
Leonardon aikana taiteilijat olivat käsityöläisiä. He eivät voineet vapaasti luoda ja maalata mitä tahtoivat, vaan heidän oli tehtävä mitä tilattiin tai käskettiin. Kaikilla merkittävillä taiteilijoilla oli varakas mesenaatti. Leonardo teki töitä muun muassa espanjalaissyntyiselle Cesare Borgialle, milanolaiselle Lodovico Sforzalle ja viimeisinä vuosinaan Ranskan kuningas Frans I:lle, joka osti Mona Lisan ja siksi se on nyt Louvressa.
Taiturillinen Leonardo avasi maalaustaiteessa uusia uria, mutta hänkin joutui henkensä pitimiksi maalaamaan ylhäisöhenkilöiden muotokuvia ja kuvittamaan raamatullisia kohtauksia. Ajoittain häntä kiinnosti paljon maalaamista enemmän ihmisen anatomia sekä laitteiden, rakennusten, kaupunkien ja soiden kuivattamisen suunnittelu. Juuri mitään hänen suunnitelmistaan ei toteutettu. Hän oli niin paljon aikaansa edellä, että hänen ideoitaan ei ymmärretty, niihin ei haluttu panostaa isoja rahasummia. Toiseksi Italian moninaiset pikkuvaltiot, kuten Firenze ja Milano, kahakoivat jatkuvasti keskenään tai sitten yhdessä tai erikseen ranskalaisia ja turkkilaisia vastaan. Kaikkia ideoitaan Leonardo ei edes halunnut esittää kenellekään. Hän keksi keinon, jolla olisi voinut puhkoa turkkilaisten sotalaivojen pohjat, mutta piti asian omana tietonaan ”ihmisten pahuuden tähden”.
Leonardo testamenttasi kaikki muistivihkonsa ja maalauksensa oppilaalleen Francesco Melzille, joka asui Leonardon kanssa Ranskassa tämän viimeiset vuodet. Mestarinsa kuoltua Melzi vei kaiken Firenzeen. Hänen lapsiaan eivät kiinnostaneet paksut paperiniput, jotka olivat täynnä vaikealukuista peilikirjoitusta ja lukemattomia piirroksia. He myivät niitä parhaiten tarjoavalle. Lähes puolet Leonardon papereista on kadonnut vuosisatojen saatossa, mutta noin 7 000 liuskaa on jäljellä, mikä missäkin ja pahasti epäjärjestyksessä.
Leonardon elämä, tunteet ja ajatukset ovat levällään arkistoissa ja taidemuseoissa ympäri maailman. Yksi Louvren vartijoista rakastui Mona Lisaan, alkoi jutella sille ja varjella taulua mustasukkaisesti. Hänet siirrettiin ajoissa eläkkeelle, mutta en ihmettele vartijan sekoamista. Mona Lisan kuuluisa hymy elää, katoaa ja syvenee, sanoo yhtä ja seuraavalla katsomalla jotakin muuta. Sama arvoitus kareilee androgyynin Johannes Kastajan huulilla Leonardon viimeisessä taulussa. Vuosisadat eivät merkitse mitään, ihminen on aina ihminen. Sankarini Leonardo, kiitos kaikesta mitä annat meille, kiitos ajatuksista!
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
