Illalla istuin lasten kanssa katsomassa ties kuinka monetta kertaa UMK-finalistien esiintymisiä. Looppina pyöri Portion Boysin Euroopan maiden stereotypioista hoilaava ”Samaa taivasta katsotaan”.
Koska en jaksanut enää keskittyä asiaan lasten kanssa samalla innolla, silmiini osui kännykästä uutinen, että kuudella kymmenestä vauvasta oli yksityinen sairauskuluvakuutus vuonna 2020.
Katsotaanko enää samaa taivasta?
Ahkeralla mammamedioissa mainostamisella iso osa vanhemmista on saatu ottamaan lapselleen sairaskuluvakuutus – ja jatkuvat uutiset julkisen terveydenhuollon kurjasta tilasta pitävät yllä motivaatiota maksaa seuraavakin vakuutuskausi.
Vauvalle on helppo ottaa vakuutus, niitä mainostetaan ahkerasti ja toki painoarvonsa on silläkin, että ennen yhdenkään perussairauden puhkeamista niitä ei ole voitu sulkea vakuutuksen ulkopuolelle.
Muistan lukeneeni vakuutuksista esikoista odottaessani ja pohtineeni vakuutuksen hyötyjä ja haittoja. Veikkaan, että miksi sellaista ei tullut otettua, perustui ihan yhtä paljon laiskuuteen ja unohdukseen kuin ideologiaan.
Kuten Lääkärilehtikin uutisoi, vakuutukset tuntuvat olevan erityisesti suurten kaupunkien ja pienten perheiden juttu.
Tämä lienee ymmärrettävää: suurella perheellä on ennestäänkin suuret kulut ja toisaalta pikkupaikkakunnalla asuvan on turha maksaa vakuutusta käydäkseen yksityisellä yli sadan kilometrin päässä.
Sairaskuluvakuutukset eivät ole vain lasten juttu, vaan niitä on enenevästi myös aikuisilla, mutta toki niiden ehdot ja siten kannattavuus vaihtelevat vakuutuksenottajan iän ja terveydentilan mukaan.
Kuten ison terveysyrityksen mainoskampanjakin sanoo, pienimmistä hätä on kuitenkin suurin.
Ahkeralla mammamedioissa mainostamisella iso osa vanhemmista on saatu ottamaan lapselleen sairaskuluvakuutus – ja jatkuvat uutiset julkisen terveydenhuollon kurjasta tilasta pitävät yllä motivaatiota maksaa seuraavakin vakuutuskausi.
Prosenttilukujen tuijottelu
Miksi tämä olisi ongelma? Eivätkö ihmiset saa käyttää rahansa satsaamalla terveyteensä ja käyttää valitsemiaan palveluita?
Ei toki olekaan, mutta jälleen näin varsinkin vaalien alla puhutaan paljon julkisesta terveydenhuollosta kulueränä ja tarpeesta suurille säästöille seuraavalla vaalikaudella. Näihin puheisiin on erityisen helppo yhtyä, jos ainoa kontaktipinta julkiseen terveydenhuoltoon on uutiset sen surkeasta tilasta.
Pitkään ajattelin, että syöpähoidot, päivystys ja tehohoito säilyvät vain julkisen tuottamana terveydenhuoltona ja sitä kautta kyllin isolla osalla kansaa säilyisi riittävä kontakti julkiseen terveydenhuoltoon, jotta motiivi tuijotella prosenttilukua verotuspäätöksessään säilyisi.
Syöpähoitoja on saanut yksityisesti jo hyvän tovin ja päivystysluonteisesti auki olevaa omin jaloin tulevien potilaiden vastaanottoa tai etävastaanottoa on tarjolla jo varsin laajalti.
Ensihoidon tuomia akuutteja potilaita vastaanottavia yksiköitä ei ymmärtääkseni kuitenkaan ole, ja tehohoitokin lähinnä suurien leikkausten jälkeisiin tilanteisiin sovellettua.
Kun hätä on kaikkein suurin, päädytään edelleen julkiselle – mutta kuinka pitkään sitäkään?
Kauhuskenaario
Olemmeko jo niin pitkällä kahden taivaan alla, että paluuta ei ole?
Pitäisikö keskittyä kehittämään sitä, mistä ihmiset ovat valmiit maksamaan?
Kauhuskenaariona on usein pidetty amerikkalaista mallia, jossa vakuutusta vaille jääneet ovat hyvin erilaisen terveydenhuollon varassa kuin muut – tai jopa olemattoman.
Lasten jako julkisiin ja yksityisiin kouluihin tuntuu olevan Suomessa hyvin paheksuttava puheenaihe, kun jako tavallisiin julkisiin ja erikoisempiin julkisiinkin on kuuma peruna, mutta se, että uudet sukupolvet jakautuvat julkista ja yksityistä terveydenhuoltoa käyttäviin, ei ole lainkaan yhtä kummeksuttavaa.
Miksi näin?
Terveydenhuollon kenttä on muuttunut paljon siitä, kun itse vajaa 20 vuotta sitten aloitin lääkiksen.
Kuinka paljon se ehtii vielä muuttua ennen kuin siirryn nettomaksajasta suurkäyttäjäksi? Toivottavasti vasta pitkästi eläkeiän saavuttamisen jälkeen.
Kadunko, etten ottanut ajoissa itselleni ja lapsilleni vakuutuksia? Ehdinkö urani aikana vielä löytää itseni tekemästä töitä yksityispuolelta, vaikka tähän asti se ei ole ollut erikoisalalleni relevantti työllistymissuunta juuri niiden ambulanssipotilaiden puuttumisen vuoksi?
Olemmeko jo nyt omien kupliemme alla saman taivaan sijaan?
Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.
