Teho-osastolla tuntui turvalliselta, sillä huoneessa pyöri koko ajan hoitajia. Leikkauksen tehnyt kirurgi ilmaantui paikalle aluksi monta kertaa päivässä, useimmiten yksinään.
En huomannut hänessä kertaakaan merkkejä kiireestä tai hermostuneisuudesta. Lääkärinkoulutuksestani huolimatta en itse tiennyt elinsiirroista juuri mitään. Päätin tyytyä kirurgin selontekoihin ja seuraamaan hänen ilmeitään: mikä hänen mukaansa oli normaalia tai lähes normaalia, oli sitä myös minulle.
Dialyysissä kävin vain muutaman kerran. Ymmärsin itsekin, että uuden sydämen ja ainoan munuaiseni täytyi toimia ainakin kohtuullisesti, jos niin harvat dialyysikäynnit riittivät. Ehkäpä tulos voisi olla hyvä jatkossakin. Päätös lähteä tähän rääkkiin ei ollut ainakaan täysin väärä.
Tajusin kuitenkin eläväni vaarallisia aikoja. Akuutin hylkimisreaktion kannalta erityisen riskialtista aikaa jatkuisi ensimmäiset viikot ad kolme kuukautta. Sen jälkeen riski säilyisi lopun elämääni, mutta pienenisi joka päivä.
Näistä ahdistavista iltamietteistäni pääsin irti kiinnittymällä fatalistisesti ajatukseen, että jokaisella on elämässään helpompia ja hankalampia vaiheita, jotka on vain elettävä läpi. Hermoilemalla en auttaisi itseäni. Ja eihän siihen ihan oikeasti ollut ainakaan vielä mitään syytäkään. Jos tilanne muuttuu, ehdin miettiä sitä aikanaan.
Perheelle ja tutuille yritin olla hilpeä. ”Homma on satavarmasti kotona. Mikään ei viittaa siihen, että tässä kävisi huonosti. Kyllä täällä osataan.” Ilmeisesti he eivät uskoneet, sillä heidän kasvoistaan näkyi huoli. He kyselivät usein hoitajilta todellista vointiani, ja se ärsytti hieman.
Tehohoitoviikko kului nopeasti. Kokeita otettiin yhtenään. Erityisen inhottavaa oli roikottaa kaulalla telemetriä, vaikka monitorista olikin hauskaa seurailla uuden sydämeni piirtämää EKG-käyrää.
Uusi sydän toimi hyvin. Olo oli hieman lääketokkurainen, mutta ilmapiiri osastolla miellyttävä – touhukkaan toiveikas. Hoitajat juoksivat kertomaan biopsioiden tulokset heti, kun ne tulivat patologilta. Ne olivat kaikki puhtaita.
Kellossa päällekkäiset viisarit
Joku sairaanhoitajista oli sanonut avovaimolleni Eeva-Liisalle, että selviäisin kyllä fyysisesti tästä savotasta. Aivojen suhteen kukaan ei voinut olla varma.
Aivot toipuivatkin selvästi muuta ruumista hitaammin. Ensimmäisinä viikkoina en tajunnut, oliko aamu vai ilta, enkä sitä, etten itse ymmärtänyt asiaa. Potilashuoneen kellossa näin usein kahdet viisarit päällekkäin. Jouduin kyselemään hoitajilta, kumpia viisareita pitäisi lukea.
– Samapa tuo. Jos jotain luet, lue alempia, kuului useimmiten hieman virnistelevä vastaus.
Näin paljon touhukkaita unia: olin milloin missäkin tutussa paikassa – HYKS:n hoitajat aina mukanani. Vietimme virkistyspäivää Hyvinkäällä ja piipahdimme kaverini Penan luona Luxemburgissa. Pena oli tilannut koko osastomme henkilökunnan hoitamaan lapsiaan käyntimme ajaksi. Pena ja vaimonsa ovat persoja hyvälle ruoalle mutta tarjosivat nyt vain sairaalan perussapuskaa, vaikka olimme tulleet kylään kaukaa.
Kerran heräsin oltuani juuri pitämässä kokousta Helsingin Suomalaisella Klubilla. Sinnekin oli tuotu varusteet hoito-osastoltani ja jotenkin olin päätynyt makaamaan tuttuun sänkyyni. Mietin kiihkeästi, miten päästä Klubilta kotiin ilman rahaa taksiin ja kotiavainta. Houreiselle upseerille ne tietenkin olivat vain suhteellisia esteitä.
– Nappaan kadulta taksin. Kyllä Eeva-Liisa tulee avaamaan oven ja maksamaan taksin. Lenkkarit jalkaan ja ulos etsimään taksia. On kesäyö, pärjään hyvin sairaalan pyjamassa ja kylpytakissa.
Pääsin käytävälle ja suuntasin ulos vastapäisestä ovesta, mutta sen takana olikin Klubin keittiö. Keskellä lattiaa istui yksi suosikkihoitajistani kuorimassa perunoita.
Tosiasiassa olin päätynyt osastomme kansliaan.
– Mihinkäs sinä olet menossa, hoitaja kysyi.
Tajusin pöpperöisenäkin, että nyt on oltava tarkka.
– Vessaan, vastasin ja uskoin kuulostavani järkevältä.
– No hyvä, minä tulen auttamaan.
Menimme vessaan ja kohta minut palautettiin omaan sänkyyni. Ennen nukahtamista mietin vakavasti perinteikkään Helsingin Suomalaisen Klubin nykymenoa: että sinnekin on jouduttu järjestämään näin raskas hoitopalvelu!
– Vaikka toisaalta, vanhoja miehiähän suurin osa sen asiakkaista lieneekin.
Sekavuus oli ensimmäisinä hoitoviikkoina säännönmukaista aamuisin ja jatkui usein pitkälle iltapäivään. Sekavuutta aiheuttivat myös päiväunet.
En itse kokenut sekavia jaksoja ahdistavina. Luulen, että hoitajat tai tervehtimässä käyneet tutut eivät ehkä useinkaan huomanneet sekavuuttani. Joka kerta kuitenkin ärsytti, jos joku hoitajista tivasi, olinko nyt ”ok” vai ”oliko taas vauhti päällä”.
– Kaikki on kunnossa, mitä sinä tuommoisia kyselet.
Taantuminen käy nopeasti
Ensimmäisen kerran muistan itsetuntoni saaneen kovan kolauksen edellisenä kesänä aivohalvauspotilaana Laakson sairaalassa. Vesiripuli karkasi alleni.
– Voi helskutin helskutti, miten noloa aikuiselta mieheltä on olla tässä tilanteessa, mietin ja yritin häveliäästi salata tapahtuneen hoitajilta.
Ihmetykseni oli suuri, kun tapahtuma ei aiheuttanut heissä minkäänlaista ihmettelyä tai ilkkumista. He siivosivat jäljet ammattimaisesti ja ystävällisesti. Se ei silti poistanut häpeäntunnetta miehisen omanarvontuntoni saamasta kolauksesta.
Nyt omanarvontuntoa koeteltiin jälleen. Jokainen sairaalassa työskennellyt tietää vaippojen kuuluvan rutiineihin, sain sellaiset. Jäin ihmettelemään aikuisen täysjärkisen miehen nopeaa taantumista: muutaman ensimmäisen vastenmielisen päivän jälkeen vaippoihin tottui. Ne tuntuivat jopa miellyttäviltä.
Myös täysin avuttomana ja autettavana olemiseen ilmaantui pian ällistyttävä mielihyvän tunne.
Taito Pekkarinen
Lääkintöneuvos Taito Pekkarinen on Lääkärilehden entinen päätoimittaja.
Kuva: Mikko Käkelä
Neliosaisen kirjoituksen ensimmäinen osa julkaistiin eilen. Kirjoitus jatkuu lauantaina ja sunnuntaina.
Kirjoitus on alunperin julkaistu Lääkärilehden 90-vuotisjuhlanumerossa 25/12.
