Olin viime kesänä mökillämme Vihdissä ja jo yöpuulla, kun HYKS:n elinsiirtoyksiköstä soitettiin.
– Sinulle on löytynyt pumppu, ja se on jo tulossa sairaalaan. Ehditkö tänne tunnissa?
Sairastin iskemiapohjaista dilatoivaa kardiomyopatiaa. Diagnoosi oli ollut tiedossani jo muutaman vuoden. Vointi oli kuitenkin pysynyt lääkkeitten ja tahdistimien avulla kohtuullisen hyvänä, vaikka sydän laajeni ja pumppausvoima heikkeni pikku hiljaa.
Olin saanut sydäninfarktin vuonna 2003. Vajaatoiminnan lisäksi kärsin flimmeri-episodeista, jotka olivat aiheuttaneet kaksi vakavampaa tromboembolista tapahtumaa. Ensimmäinen tuli pian sydäninfarktin jälkeen, jolloin embolus tuhosi vasemman munuaisen. Toinen aiheutti vasemman puolen totaalisen halvaantumisen keväällä 2010. Mekaaninen trombin poisto aivoista onnistui kuitenkin erinomaisesti, ja huonosta alkutilanteesta huolimatta toivuin hyvin käveleväksi. Sydämensiirtojonoon minut oli asetettu joulun alla 2010.
Tapahtumat, joista tässä kerron, alkoivat iltayöstä 11.6.2011. Poimin niistä asiat, jotka ovat mietityttäneet minua eniten – yritän kuvata tuntojani lääkärinä potilassängyssä.
Ensimmäisinä viikkoina siirtoleikkauksen jälkeen kärsin melko paljon sekavuudesta, joten en takaa, että kaikki kertomani pitäisi yhtä absoluuttisen totuuden kanssa. Tämä on kuitenkin minun totuuteni tapahtumista ja tunnoistani silloin.
Jäänkö tälle matkalle?
Ambulanssimatkalla oli vielä aikaa miettiä, mitä olin tekemässä. Jo muutaman vuoden oli ollut kiistatonta, että olin vakavasti sydänvikainen. HYKS:n sydänaseman ennusteen mukaan jäljellä oleva elinaikani ilman siirtoa olisi hyvällä onnella viisi vuotta, huonolla vuosi.
Sydämensiirrosta selviämisen ensimmäisen vuoden eloonjäämisennuste on 80 %:n luokkaa. Keskimäärin kahdelle kymmenestä käy huonosti leikkauksessa tai vuoden kuluessa sen jälkeen. Kuolenko minä tälle reissulle?
Olen ollut kerran aiemmin kasvotusten vakavan kuolemanvaaran kanssa. Edellisenä kesänä sain akuutin keuhkopöhön aivohalvauksen ja samanaikaisen pneumonian takia. Ajatus kuolemasta veti silloin puoleensa oudon väkevästi. Jokaisesta adrenaliinihermopäätteestä oli piiskattu jokainen mikromooli välittäjäainetta hengityslihasten jaksamiseen. Ponnistelun lopettaminen olisi antanut helpotuksen ja lopettanut ekshaustion ja tukehduttavan hengenahdistuksen.
Olin 62-vuotias ja elänyt mielestäni melko hyvän elämän. En ollut kenellekään velkaa, enkä saamassa keneltäkään mitään. Minulla ei ole uskonnollista vakaumusta, josta ammentaa lohtua kuoleman mahdollisuuden miettimiseen. Läheisilleni kuolemani tarkoittaisi surua ja muutoksia, mutta he toipuisivat aikanaan.
Kipu on vastenmielistä. Helpointa olisi, jos kuolema tulisi leikkausanestesian aikana enkä tietäisi siitä mitään. Jos kuolema tulisi myöhemmin, se johtuisi todennäköisesti sydämen vajaatoiminnasta ja muistuttaisi tukehduttavaa keuhkopöhökokemusta. Ilman hoitoa elämä jatkuisi vain muutamaa minuuttia pidemmälle. Sen jälkeen kaikki olisi hiljaista.
Jonottaessani siirtosydäntä olin käynyt nämä ajatukset läpi monta kertaa ja päätynyt aina samaan lopputulokseen: tätä tietä menen. Jos olen toinen noista kymmenestä lähtevästä huono-onnisesta, se on sitten kohtaloni.
Vielä hengissä
HYKS:n ovella odotti iloisen oloinen mieshoitaja. Anestesialääkäriä ehdin hädin tuskin tervehtiä ja kertoa, ettei allergioita ole, kun jo humahdin uneen. Seuraavista tunneista minulla ei ole muistikuvaa. Leikkauskertomukseni olen toki lukenut. Tuntui erityisen oudolta ajatella, että se koski minun sisuskalujeni käsittelyä, eikä, kuten tavallista, jonkun toisen ihmisen. Kertomuksen mukaan leikkauksessa ei ollut ongelmia.
Minut on nukutettu ehkä kymmenkunta kertaa. Heräämisen jälkeen olo on ollut hieman euforinen. Euforia häipyy, kun anestesiamömmöt haihtuvat pikku hiljaa pois.
Niin nytkin. Olin mielestäni heti erinomaisessa kunnossa, valmis vaikka lähtemään kotiin. Ensimmäisenä asiana tiedostin, että olin elossa. Henki ei siis mennyt ainakaan ensimmäisessä koettelemuksessa. Anestesialääkäri yritti pitää hereillä tavanomaisin kysymyksin:
– Kuuletko ääntäni? Tiedätkö, missä olet? No missä? Liikuta jalkojasi. Liikuta käsiäsi. Montaako sormea liikuttelen silmiesi edessä? Ja lopuksi:
– Hereillä on, vedetään putki pois kurkusta.
Taito Pekkarinen
Lääkintöneuvos Taito Pekkarinen on Lääkärilehden entinen päätoimittaja.
Kuva: Mikko Käkelä
Neliosaisen kirjoituksen seuraavat osat julkaistaan 25.1., 26.1. ja 27.1.
