Uutiset lääketieteestä lupaavat hoitomahdollisuuksien paranevan merkittävästi. On tulossa geeniterapiaa perinnöllisten sairauksien hoitamiseen ja yksilöllisesti räätälöityjä syöpälääkkeitä ja vaikka mitä ihmeellistä. Se kaikki lupaa pidempää ja terveempää elämää.
Harmi vain, että tämä kaikki maksaa.
Sanoo valtiovarainministeriö mitä hyvänsä, terveydestä kannattaa maksaa enemmän, kunhan saa myös enemmän terveyttä. Paljon turhempaankin moni rahaansa käyttää.
Kaikki uusi ja parempi ei lisää kustannuksia. Alzheimer-lääke voi olla hyvin kallis ja alentaa silti hoidon kokonaiskustannuksia.
Rajansa on silläkin, paljonko terveydestä kannattaa maksaa. Niin paljon on kehitteillä kalliita hoitoja, että jos ne kaikki otettaisiin täysimääräisesti käyttöön, voisimme käyttää koko kansantulon terveydenhuoltoon.
Hoitojen priorisoinnista onkin puhuttava avoimesti, tai siitä päätetään salaa.
Jos terveydenhuollon budjetti on kiinteä, erilaisia terveyttä edistäviä toimia tehdään kustannustehokkaimmasta alkaen – listan kärkeen sijoittuvat ne, jotka tuottavat euroa kohden eniten terveitä elinvuosia – ja jatketaan näin, kunnes rahat on käytetty. Jos ohi listan tekisimme jotain kustannustehottomampaa, pitäisi jotain tehokkaampaa jättää tekemättä, ja menettäisimme terveyttä. Priorisointi on teoriassa yksinkertaista.
Käytäntö on vaikeampaa. Pitäisi tietää, kuinka vaikuttavia hoidot ovat. Puuttuvan tiedon joutuu korvaamaan parhaalla arvauksella. Vaikeampia ovat arvotuskysymykset, jotka liittyvät terveenä ja sairaana elettyihin vuosiin – onko kaksi vuotta terveenä parempi kuin kolme vuotta raihnaisena?
Teimme sydämensiirtoja silloinkin, kun ne riskiensä vuoksi alensivat elinajan odotetta. Tämä osoittaa, että terveitä elinvuosia pidetään sairauden vaivaamia arvokkaampina. Jos leikkaus onnistui, potilas pystyi elämään täyspainoisempaa elämää.
Rahaa kannattaa panna mieluummin terveenä elämiseen kuin kuoleman venyttämiseen. Tämä on helppo sanoa, mutta rajanveto on tässäkin vaikeata.
Oletamme, että jokaisen elämä on yhtä arvokasta. Kaikkialla tämä ei ole yhtä itsestään selvää. Suomessa käyvät lääketieteen asiantuntijat ihmettelevät erikoissairaanhoitoamme: tarjoatteko te todella näin korkeatasoista hoitoa köyhillekin?
Periaate vaarantuu, jos rajaamme kalliita hoitoja pois julkisesta terveydenhuollosta. Emme voi kieltää niitä itse tai sairausvakuutuksella maksettuina. Sen tien päässä ovat normihoitoa tarjoavat julkiset ja huippuhoitoa tarjoavat yksityiset sairaalat.
Yksilöllisissä lääkkeissä on vakava hinnoitteluongelma. Lääkkeen kehittäminen voi maksaa miljardin. Jos sen käyttäjiä on koko maailmassa satatuhatta, rahaa pitäisi saada jokaiselta 10 000 euroa. Sekään ei riitä, koska korkea hinta rajaisi suuren osan käyttäjistä pois. Rahansa saisi takaisin, jos lääke maksaisi 50 000 € ja käyttäjiä olisi 20 000. Turhaan ilman lääkettä jäisi 80 000 potilasta.
Olisi järkevämpää ostaa patentti pois ja myydä lääkettä valmistuskustannuksilla.
Yritin jotain tällaista ollessani vuosituhannen alussa peruspalveluministeri. Oli eräs kallis, sairaalassa annosteltava lääke, joka oli Suomessa korkean hintansa vuoksi räikeästi alikäytetty. Kysyin maahantuojalta, antaisiko tämä 80 % alennusta, jos ostaisimme kymmenen kertaa enemmän. He saisivat kaksi kertaa enemmän rahaa ja me kymmenen kertaa enemmän terveyttä. Maahantuoja oli ehdotuksesta kiinnostunut, mutta päämies tyrmäsi sen. Miten selitettäisiin ruotsalaisille, että sama lääke on Ruotsissa viisi kertaa kalliimpi, ja miten estettäisiin halvan lääkkeen vieminen ulos Suomesta?
Tällainen vaatisi OECD-maiden yhteistyötä.
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 39/2017.
