Kun yöt syksyllä pimenevät, sähköjänis herää. Kesän lämmin uneliaisuus muuttuu ylienergiseksi aikatauluttamiseksi: työvuorot ja lukujärjestykset, harrastukset ja säilönnät, kumppareiden esiinotto ja kesävaatteiden varastointi. Ilman viilenemisen aiheuttamaa touhotusta kaipailin edellisessä asemapaikassani Malesiassa, jossa oli aina kesä.
Syyskuukaudet olivat Aasiassakin kiireisimmät, tosin siellä keskityttiin työn tekoon, kun taas Suomessa sähköjänistä hyppyyttävät työn lisäksi arjen Järjestelyt, kuten kodin askareet ja erilaiset tiedonhankinta- ja kuljetushommat.
Kaikki kunnia suomalaisten omatoimisuudelle, mutta kyllä taas mieleni pahoitin kun havaitsin, etten enää ole pesunkestävä kotimainen monitoimikone. Koneisto alkaa urveltaa, vaikka järjestettävänä on vain kaksi osa-aikaista työpaikkaa ja alakoululaisen iltapäiväkerhoton kouluviikko ja niihin liittyvä logistiikka.
Töissä hoitaisin sujuvahkosti potilaat, mutta mikä onkaan e-reseptin allekirjoituskoodi ja milloin se piti naputella ja mihin? Lapsen koulupäivä on kolmetuntinen, ja sen jälkeen hänen pitäisi kelloa ja kännyä taitamattomana osata itsekseen metrolla tyhjään kotiin.
Paluumuuttajana olen saanut loistavaa tukea yhteiskunnalta ja työpaikoilta, mutta Järjestelyt on silti tehtävä itse. Suomalaisen arjen kasaaminen on kuin massiivinen palapeli, jossa oma ansiotyösi on vain yksi pala, muita palasia juokset hakemassa milloin mistäkin. Lisäksi unohdat kuitenkin viedä haisevan roskapussin ulos.
Potilastyö on multitask-aikakaudella todella rasittavaa. Miten ihmisen voi kohdata tietokonetta tuijottamalla, vai onko se edes enää tarkoituskaan? Tunnen olevani vaarallisen vanhanaikainen kiinnostumalla potilaiden ongelmista enemmän kuin ruudun täppäämisestä. Somettuminen valtaa terveydenhuollon: enää ei ole tärkeää mitä sanotaan, vaan että se sanotaan oikeassa mediassa.
Järjestelyä ei Suomessa pääse pakoon juuri kukaan, ainakaan oppiarvoilla. Kerran kävin päivällisellä professoripariskunnan luona ja kävin analyyttistä keskustelua niin, että toinen puolisoista oli pää uunissa tarkistamassa paistin valmistumista ja toinen huuteli jääkaapilta juomavaihtoehtoja. Syvällisimmät anekdootit vaihdettiin kun oltiin lastaamassa yhdessä astianpesukonetta Herra ja Rouva Doktor Professorin itse tarjoileman ruuan jälkeen. Kyllä skenaariota ihmeteltiin Idässä, meillä se ei nostata edes kulmakarvoja.
Ongelmalliseksi tilanne muuttuu kun kyseisten oppineiden aika menee Järjestelyihin eikä tieteen tekemiseen. Työvoima on Suomessa niin kallista, että aina ei ole varaa pitää assistentteja, vaan oletetaan suurella aivokapasiteetilla varustettujen yksilöiden osaavan asettaa omat aikataulunsa, hoitaa nettiongelmat ja korjata printterin.
Metsään menee. Tietotaito on erityisesti akateemisilla aloilla hyvin fokusoitua, kun taas Järjestelyt vaativat laajaa, joskin pinnallista osaamista. Miksi kemisti asettelisi aikataulujaan eikä molekyylejä, lääkäri hoitaisi nettiä eikä potilasta tai filosofi korjaisi printterin eikä arvomaailmaa?
Painiskeltuani kotvan Järjestelyjen suossa aloin hahmottaa, että kaikkea ei Suomessakaan tarvitse tehdä itse. Aina voi ostaa apua, joskin se vaatii niin paljon Järjestelyjä että heikottaa. Helpointa on avata suunsa, olla ystävällinen ja pyytää apua yya-hengessä, naapurilta, kollegalta, muilta vanhemmilta. Sitä kutsutaan oravannahkataloudeksi ja sen verotustekninen oikeutus on vielä epäselvää.
Onneksi asian selvittäminen vaatii valtiovallalta niin paljon Järjestelyjä, että ehdin saada arkeni kohdalleen ennen kuin lääketieteellinen neuvoni kantoapua vastaan katsotaan rikolliseksi toiminnaksi.
Terhi Heinäsmäki
Kirjoittaja on paluumuuttaja ja infektiolääkäri.
