Suomalaista mediaa seuraamalla voisi luulla, että ilmastonmuutoksessa on kyse yksittäisten kuluttajien valinnoista.
”Ilmastonmuutoksesta puhuttiin vuonna 2019 enemmän kuin koskaan, mutta liha on yhä suomalaisten ykkösherkku ja lentojen määrä vain kasvaa”, Yle otsikoi 29.12.
Kuluttajavalintoihin onkin toki helpoin vaikuttaa. Niistä puhuminen luo kuitenkin harhan siitä, että voidakseen tehdä mitään olisi pystyttävä täydelliseen nuhteettomuuteen. Se vie myös huomion pois ongelman ytimestä.
Jopa yli kolmasosan kaikista kasvihuonepäästöistä on tuottanut vain 20 yrityksen joukko, kertoo Climate Accountability Institute. Samat hiili-, öljy- ja kaasuyritykset ovat rahoittaneet härskisti myös tieteeltä näyttävää disinformaatiota, jolla hämärrettiin tosiasiat, jotta yritykset saattoivat jatkaa voittojensa takomista. Vireillä on useita oikeusjuttuja näitä yrityksiä vastaan. Öljyjätti Exxon Mobilin on raportoitu tienneen ilmastonmuutoksesta 70-luvulta saakka.
Mitättömiä eivät ole myöskään valtioidentekemiset. Vaikka yhteinen talomme on liekeissä, moni poliitikko kaataa yhä lattialle bensiiniä. G20-maat syytävät hiileen edelleen tukiaisina 64 miljardia dollaria vuodessa. Nämä maat tuottavat neljä viidesosaa kaikista kasvihuonekaasuista.
Miksi siis puhumme vain kuluttajavalinnoista?
Tietokirjailija Naomi Klein sanoo, että ympäristöajattelussa tapahtui muutos 80-luvulla.Ympäristökriiseihin oli aiemmin vastattu käymällä ongelmien aiheuttajien kimppuun. Epävirallinen iskulause oli Sue the bastards. Aktivistien oli paitsi vaikutettava lainsäädäntöön, usein myös haastettava oikeuteen yrityksiä, jotka tekivät voittoa ympäristömyrkyillä.
Kleinin mukaan kaikki muuttui Reaganin aikana. Republikaanihallinto mielsi ympäristökysymykset puoluepolitiikaksi, jolla tavoiteltiin valtaa. Reaganin sisäministeri puhui vainoharhaisesti jopa natsi-Saksan kaltaisesta kontrollista, johon ympäristöasioilla muka pyrittiin. Ympäristöihmiset heitettiin ulos piireistä, joissa asioihin vaikutettiin.
Syntyi uusi ympäristöajattelun sukupolvi, joka vältti vastakkainasetteluita. Ympäristöongelmat piti mieltää bisnesmahdollisuuksiksi, keksiä win-win-ympäristötekoja, jotka hyödyttivät myös yritysten osakkeenomistajia.
Olemme tämän ajattelun lapsia. Ilmastonmuutos vaatii kuitenkin sitä, monen muun asian ohella, että maailman tuottoisimpia yrityksiä pakotetaan jättämään triljoonien arvoiset öljy-, hiili- ja kaasuvarat maan alle. Se ei tule olemaan kaikille win-win.
Onneksi kaikki eivät miellä itseään vain kuluttajiksi. Newyorkilainen ystäväni suunnittelee nälkälakkoa motivoidakseen lempeästi korkeakouluaan luopumaan sijoituksistaan fossiilisiin polttoaineisiin.
Jopa biljoonaluokan mittakaavassa voi vaikuttaa – mutta ei yksin. Suuri voitto ilmastoliikkeelle oli Euroopan investointipankin marraskuinen historiallinen päätös lakata rahoittamasta öljy-, hiili- ja kaasuhankkeita. Ratkaisun mittakaava ei ole pieni: EIP aikoo kanavoida biljoona euroa vähähiilisiin hankkeisiin ensi vuosikymmenellä. Sen päätöstä muuttaa lainapolitiikkaansa edelsi kuitenkin kymmenientuhansien kansalaisten pitkäaikainen painostus ja mielenosoitusten sarja.
Rahoittajiin vaikuttamista pidetään keskeisenä strategiana, jonka ansiosta esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidpolitiikka murtui. Ympäristöjärjestö 350.org kannustaakin yhteisöjä ja valtioita luopumaan sijoituksistaan fossiilisiin polttoaineisiin. Divestment-kampanja on kerännyt jo 12 biljoonan dollarin arvosta sitoumuksia luopua sijoituksista hiili-, öljy- ja kaasualoille.
Kuluttajavalintoihin keskittymällä pidämme kiinni illuusiosta, jonka mukaan ongelma on yksittäisten kuluttajien ratkaistavissa. Se ei ole. On välttämätöntä liittoutua ja lakata ajattelemasta itseään ensisijaisesti kuluttajana. Tämä saattaisi tapahtua helpommin, jos keskustelisimme kuluttajavalintojen lisäksi myös ilmastoliikkeen muista keinoista.
Liikkeen tuoreista voitoista puhuminen loisi myös toivoa. Myös se, kuten aika, on käymässä vähiin.
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 1–2/2020.
