Palliatiivista ja saattohoitoa koskeva keskustelu on suomalaisessa lääketieteen kirjallisuudessa tähän asti lähes kokonaan koskenut syöpää sairastavia (1). Kertooko se siitä, että dementiaa ei sen yleisyydestä huolimatta tunnisteta kuolemaan johtavaksi sairaudeksi, vai onko kyse tylysti ikärasismista? Vanhusten elämän loppuvaiheen todellisuus merkitsee heikkenevää tasapainoa ja kävelykykyä, syömiseen ja ravitsemukseen liittyviä ongelmia, pidätyskyvyttömyyttä, viestimisvaikeuksia, lisääntyvää salakavalasti oireilevaa infektiotaipumusta sekä omaishoitajan uupumista hoidon ja avun vastusteluun tai muihin sairauteen liittyviin käytösoireisiin. Kirkkaasti käy selväksi, että dementiapotilaan loppuvaiheen hyvä hoito edellyttää osaamista.
Joka kahdeksas suomalainen ja joka viides 80 vuotta täyttänyt kuoli muistisairauteen vuonna 2011 (2), valtaosa terveyskeskusten vuodeosastoilla. Muistisairaus ilmaantuu ja todetaan useimmiten vanhuusiässä, ja se johtaa kuolemaan, vaikka etenisikin hitaasti. Toimintakyvyn romahtaessa elämän viimeisiksi vuosiksi muutetaan asumaan paikkaan, jossa huolenpitoa on tarjolla vuorokauden ympäri, jos jaksavaa puolisoa tai muuta omistautunutta henkilöä ei ole tarjolla kotona (3). Yhä useammalla vanhuspalvelujen asiakkaalla (kotihoito, palveluasuminen, laitoshoito) on muistisairauden diagnoosi (4).
Sosiaali- ja terveysministeriön hyvän saattohoidon suositukset (5) kehottavat tarjoamaan saattohoitoa sinne, missä henkilö asuu ja elää, jotta hän voisi elää mahdollisimman aktiivisesti kuolemaansa asti. Tämä ei näytä pätevän muistisairaisiin, sillä hoidon saaminen asuinpaikkaan näyttää heidän osaltaan onnistuvan paremmin silloin, kuin henkilö asuu vanhainkodeissa tai palvelutaloissa eikä kotona. Aaltosen ym. selvityksen (6) mukaan kuolemaa edeltävien kahden vuoden aikana kotona asuvat dementiaa sairastavat käyttivät sairaalapalveluja useammin ja palvelutaloissa tai vanhainkodeissa asuvat harvemmin kuin samanikäiset verrokit, joilla ei ollut muistisairautta.
Löydös voisi osin selittyä henkilöstömitoituksilla, jotka vanhainkodeissa ja palvelutaloissa olivat vuonna 2011 lähes nelinkertaiset verrattuna kotihoidon henkilöstömitoitukseen (7). Muita selityksiä voivat olla kotihoidon henkilöstön koulutuksen ja osaamisen puutteet, hoitavan omaisen lepoa varten suunniteltujen hoitopaikkojen puuttuminen tai sijoittuminen sellaisille hallinnonaloille, joiden kanssa kotihoidon henkilöstöllä ei ole suoraa vuorovaikutusta. Omaishoitaja on myös saattanut hoitosopimuksen solmittuaan jäädä koko tavanomaisen vanhuspalvelupalvelujärjestelmän ulkopuolelle. Yhtä kaikki, kotona asuvien dementiaa sairastavien sysääminen toistuvaan sairaalakierteeseen ei ole kenenkään etu.
Jos tavoitteena on todella turvata myös muistisairaille mahdollisuus kuolla kotona, on ensin luotava heille mahdollisuus elää turvallisesti kotona myös kuolemaa edeltänyt elämä. Heinäkuun alussa voimaan astuva vanhuspalvelulaki tähdentää asiakkaiden tarpeiden huolellista arviointia ja palvelujen kohdentamista tarpeiden mukaisiksi sekä kotona asumisen ensisijaisuutta. Ydinkysymykseksi nouseekin, miten tuetaan keskivaikeaa tai sitä vaikeampaa dementiaa sairastavia asumaan turvallisesti kotona, jos he sitä itse haluavat.
Hansikkaana pöydässä on haaste muodostaa muistisairauksiin perehtyneitä kotihoidon tiimejä, jotka hallitsevat taustalla vaikuttavan sairauden kulun, siihen liittyvät erilaiset muistiin ja käytökseen liittyvät oireet, lääkitysten sudenkuopat ja omaisten tuen tarpeet mukaan lukien taloudelliset tarpeet ja Kelan etuudet. Tässä taidetaan tarvita koko kotihoidon järjestämistavan uudistamista, eikä se synny itsestään tai pelkästään osaajia palkkaamalla – se pitää myös suunnitella ja johtaa.
Harriet Finne-Soveri
geriatrian dosentti
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Ikäihmisten palvelut
Kirjallisuutta
1. Saattohoito Suomessa vuosina 2001, 2009 ja 2012. Suunnitelmat ja toteutus. Etene julkaisuja 36. Helsinki 2012.
2. Suomen virallinen tilasto (SVT). Kuolemansyyt 2011. Liitetaulukko 1a. Helsinki: Tilastokeskus (viitattu 24.2.2013). http://www.stat.fi/til/ksyyt/2011/ksyyt_2011_2012-12-21_tau_001_fi.html
3. Einiö EK. Determinants of institutional care at older ages in Finland. Finnish Yearbook of Population Research XLV 2010. URN:ISBN:978-952-226-047-5
4. Finne-Soveri H. Vanhenemiseen varautuva kaupunki. Esimerkkinä Helsinki. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Raportti 31/2012.
5. Hyvän saattohoidon suositukset. Sosiaali- ja terveysministeriö, Esitteitä 2011:3.
6. Aaltonen M, Rissanen P, Forma L, Raitanen J, Jylhä M. The impact of dementia on care transitions during the last two years of life. Age Ageing 2012;41:52–7. doi: 10.1093/ageing/afr133.
7. Finne-Soveri. Ei mitoituksia vanhuspalvelulakiin – hyvä vai huono uutinen. Duodecim 2013;129:108–9.
Julkaistu Lääkärilehdessä 12/13.
