Juuri Ruotsinmaalta minikiertueelta palanneena tuumin sitä onnekkaiden sattumien summaa, jonka seurauksena synnyin juuri 1960-luvulla.
Varmaan on ollut monia loistokkaampiakin aikakausia, mutta minun kaltaiselleni köyhän perheen tytölle oli varsinainen Eurojackpot syntyä aikana, jolloin naisen arvo tunnustettiin yhtäläiseksi miehen arvon kanssa, ja jolloin maksuttoman terveydenhoidon ja koulutuksen katsottiin kuuluvan kaikille.
Kahdesti minua hoidettiin sairaalassa vakavan sairauden takia jo ennen kouluunmenoa. Eikä kukaan kysynyt, pitääkö muka tyttöäkin hoitaa. Ja kun pääsin kouluun, kuljin jonoissa muiden mukana rokotuksiin, hammashoitoon, koululääkärin vastaanotolle ja keittolaan.
Minun ylähampaani oikaistiin. Minulle määrättiin silmälasit. Minulle annettiin ohjelma, jonka mukaan vahvistaisin jalkapohjieni lihaksia. Fysioterapeutti haukkui minut ryhtitarkastuksessa koukkupolviseksi. Kouluhammashoitolan pelottavassa odotushuoneessa hammashoitajat jynssäsivät hammaskalustomallia jättiharjalla ja näyttivät dioja mädänneistä hampaista. Opimme nykytystekniikan, eikä se liittynyt seksiin. Huhusimme että hammashoitajat jakavat pillereitä, jotka värjäävät hampaat punaisiksi ja saavat yrjöämään.
Hammaslääkärit sättivät meitä purkan syönnistä ja jyräsivät meitä ruusuporilla. Hampaankappaleet syljettiin posliiniastiaan, jossa kiersi Kuopion fluorattu vesi. Kunnallinen ehkäisyneuvola määräsi e-pillerit ja sillä määräyksellään antoi tytöille aikaa paitsi rakastaa myös opiskella.
Terveydenhoito oli hiljaista pakkoa, ei voinut kuvitellakaan luistavansa niistä jonoista, joiden päässä odotti tuima ihminen instrumentti kädessä. Mutta yhtä tärkeää tapahtui ääneen lausutun pakon kautta. Pakko oli koukertaa sata kertaa A-kirjain, pakko huononäköisenkin pujottaa neula langansilmään, lukea kamelista joka meni neulansilmään, ottaa silmä käteen ja virkata; piti yrittää osua pesäpalloon ja hyppiä rillit vinossa tamburiinin tahtiin. Piti leikata auki linnun kivipiira ja taivuttaa kylkeä ja latinaa. Turmanriipuntaa en oppinut, deklinaatiot, derivaatat ja datiivit kyllä.
Minun sukupolveni ei kysynyt, miksi nämä aineet, kuka käski ja keksi että nimenomaan näitä. Ihailen nykynuoria heidän keskustelutaidoistaan; saan usein kotona tuoreelta ylioppilaalta niin hienoa palautetta, että vaikka argumentointi koskee heikkoja kohtiani, en voi kuin ihastella. He osaavat kysyä ja kommentoida eivätkä tyydy autoritääriseen vastaukseen.
Monesta pakosta osaan silti olla kiitollinen. Erityisesti siitä, että olen saanut oppia ruotsia. Ruotsi on vienyt minut ulos umpiosta, on näyttänyt minulle toisen kulttuurin lähellämme. Sen avulla olen lukenut lähteitä, kuullut tarinoita, päässyt kirjallisiin tilaisuuksiin ja saanut lukemattomia työtarjouksia.
Nykyään koululaiset kysyvät usein, mihin ruotsia tarvitaan. Minä asettaisin kysymyksen pikemminkin näin: kuinka voi tietää, mitä kaikkea elämän aikana voi tarvita? Miksi sulkea pois asioita siinä vaiheessa, jossa oppiminen on kaikkein helpointa? Kun käyn puhumassa koululaisille, korostan aina, että kannattaa lukea kaikkia kieliä. Koskaan kouluajan jälkeen aikaa oppimiseen ei ole yhtä rajattomasti.
Tuhkarokkoa ja sikotautia vastaan ei rokotettu lapsuudessani. Ne minä olen sairastanut. Ja vesirokon. En yhtään olisi niitä halunnut kärsiä. Tyttärelläni niitä ei ole ollut, eikä yhtään reikää hampaissa. Yhtä tärkeänä pidän sitä, että olen saanut välitettyä hänelle uteliaisuuden oppimista kohtaan. Siitä kiitän suomalaista yhteiskuntaa, joka 52 vuotta sitten uskoi pieneen tyttöön ja maksutta antoi tälle kaiken, mitä silloin pidettiin tärkeänä.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kolumni Lääkärilehdestä 18/2017.
