Rokotenationalismi on rumaa – ja haitallista

WHO:n johtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus totesi tammikuussa, että maailma on katastrofaalisen moraalisen epäonnistumisen partaalla. Hän vetosi yhdessä Unicefin pääjohtajan Henrietta Foren kanssa, että maat, jotka ovat jo ­rokottaneet terveydenhuollon henkilökuntansa ja suurimmassa riskissä olevat kansalaisensa, jakaisivat koronarokotteita muille maille (1).

Suomessa oli 29.3.2021 mennessä ainakin yhden COVID-19-rokoteannoksen saanut ­15 prosenttia väestöstä, EU:ssa 11 ja Britanniassa peräti 45 prosenttia. Maailman koko väestöstä vähintään yhden rokoteannoksen oli saanut ­4 prosenttia, Afrikassa 0,5 prosenttia (2).

Näiden lukujen perusteella moraalisen epäonnistumisen kuiluun on jo pudottu.

Myös suuren tutkimusrahoittajan Wellcome Trustin johtaja Jeremy Farrar on vaatinut rokotteiden tasaisempaa jakamista: sen jälkeen, kun Britanniassa on rokotettu terveydenhuollon työntekijät ja riskiryhmät, rokotteita pitäisi alkaa tarjota kaikkialle maailmaan (3). Tämä olisi sekä moraalisesti oikein että epidemian rajoittamisen kannalta järkevää, ”valistunutta itsekkyyttä”.

Mitä laajemmin ja pitempään SARS-CoV-2 saa maailmalla kiertää, sitä enemmän virus muuntuu. Muuntuneet virukset voivat olla tartuttavampia, vaarallisempia ja huonommin ­nykyisillä rokotteilla ehkäistävissä (3), kuten nyt on jo nähty – Suomessakin.

Siksi ”kukaan ei ole turvassa ennen kuin kaikki ovat turvassa” ei ole vain kaunis fraasi. Paras tapa ehkäistä virusvarianttien syntyä on rokottaa kaikkialla maailmassa mahdollisimman nopeasti (3). Kuitenkin rikkaat maat ovat varanneet koronarokotteita enemmän kuin niiden koko väestön rokottamiseen tarvitaan varmistaakseen tehokkaiden rokotteiden saannin (4). Ne ovat ostaneet yli puolet rokotetuotannosta, vaikka niiden väestö on vain 16 prosenttia maailman väestöstä (5).

Rokotteiden tasaisempaa jakamista puoltavat muutkin kuin terveydelliset seikat. Yhdysvaltalainen, voittoa tuottamaton RAND Corporation on arvioinut, että jokainen rikkaan maan köy­hien maiden väestön rokottamiseen sijoittama dollari tuottaa 4,80 dollaria takaisin, koska globaali tuotanto kärsii silloin pandemiasta vähemmän (6).

WHO yhdessä muiden toimijoiden kanssa on käynnistänyt COVID-19 Vaccines Global ­Access (COVAX) -ohjelman, jonka tarkoitus on hankkia rokotteita myös köyhille maille (7). EU on lahjoittanut ohjelmalle 400 miljoonaa euroa. Hanke etenee kuitenkin hitaasti, eikä lahjoitusraha auta, jos rikkaat maat ovat jo ostaneet valtaosan rokotteista (3).

Ja samaan aikaan, kun rokotteita pitäisi jakaa tasaisesti kaikkialle, valtioiden kinastelu niistä jatkuu (8).

Wellcome Trustin Jeremy Farrar rokotuttaisi mielellään haavoittuvaisia ihmisiä ja terveydenhuollon työntekijöitä muualla maailmassa, ­ennen kuin ottaisi rokotteen itse (3).

Minkä tahansa maan päättäjän olisi kuitenkin hyvin vaikea luopua kaikkien omien kansalaistensa rokottamisesta ensin – siitä huolimatta, että rokotteiden tasaisempi jakaminen maailmanlaajuisesti ehkäisisi virusmuunnosten syntymistä ja koituisi myös oman maan eduksi.

Olisinko itse valmis luopumaan rokotusvuorostani, jos voisin olla varma, että minun annokseni saisi köyhän maan lääkäri tai hoitaja? Olisitko sinä?

Pertti Saloheimo

lääketieteellinen päätoimittaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 14/2021.