Rikosromaanit, -elokuvat ja -sarjat tuottavat huomattavan osan viihteen kassavirroista, ja huomattavan suosittuja ovat myös enemmän tai vähemmän dokumentaariset kirjat tai TV-sarjat rikollisuuden maailmasta.
Erityisen elokuvallisia ja suosittuja hahmoja ovat majesteettisen tunnekylmät psykopaatit, jotka pystyvät rauhallisesti ja luontevasti tekemään lähes tulkoon kaikkea sitä pahaa, mitä muuten kammoamme, ja joka on laitonta.
Miksi näin? Psykopaattihahmoissa näen ainakin kaksi erityistä seikkaa, jotka selittävät heidän suosiotaan.
Tyypillisessä suomalaisessa henkirikollisuudessa ei ole mitään hohdokkaita tai mielikuvitusta kiehtovia elementtejä, vaan sen aineksina näyttäytyvät vain ankeus, osattomuus ja tolkuton päihtymys.
Ensinnäkin hetkellinen samaistuminen kaikista normeista, sidonnaisuuksista ja velvoituksista sisäisesti vapaaseen psykopaattiin saattaa tuottaa tilapäistä mielihyvää tavalliselle lukijalle, joka melko usein arjessaan painiskelee erilaisten tekemättömien töiden, velvoitteiden ja ihanteiden kanssa.
Toinen näkökohta on se, että kiinnostumme tavattoman helposti sellaisista ilmiöistä ja hahmoista, jotka tosiasiassa ovatkin jotain aivan muuta kuin miltä näyttävät.
Elokuvan äärimmäisen häikäilemätön rikollinen, joka ulkoisesti näyttäytyy tavallisena perheenisänä tai äitinä ja kenties arvostettuna lääkärinä tai nuhteettomana virkamiehenä, vetoaa evoluutiossa kehittyneeseen tarpeeseemme tunnistaa yllättäviä vaaroja. Kaiketi samasta syystä paranoidisuus liittyy usein keskenään hyvinkin erilaisiin aivojemme ja tunne-elämämme häiriötiloihin.
Viihteessä kuvattu rikollisuus edustaa kuitenkin vain todella häviävän pientä osaa siitä rikollisuudesta, jota esiintyy reaalimaailmassa. Esimerkiksi tyypillisessä suomalaisessa henkirikollisuudessa ei ole mitään hohdokkaita tai mielikuvitusta kiehtovia elementtejä, vaan sen aineksina näyttäytyvät vain ankeus, osattomuus ja tolkuton päihtymys.
Siinä missä mainitun eron hahmottaa varmastikin lähes kuka tahansa tolkuissaan oleva aikuinen, on todellisuuden ja fiktion erottaminen vaikeampaa, kun tarkastellaan omaelämäkerrallisina tai peräti dokumentaarisina esitettyjä teoksia.
Editoimattomat tai vain niukasti editoidut ja vailla viitteitä kirjoitetut muistelmateokset eivät yleensäkään ole luotettava tiedon lähde, ja rikollisuuden kontekstissa vääristymät voivat olla massiivisia.
Yleensä vääristymä on itsekorostuksen ja kerskailun, joskus myös selittelevän satuilun ja rikosmotiivien kaunistelun suuntaan. Virkamiesten syyttely saavuttaa joskus vainoharhaisetkin mittasuhteet.
Myönteisiin poikkeuksiin kuuluu kolme henkirikosta tunnustaneen Lauri Johanssonin elämäkerta, jonka synnyssä ratkaisevana apuna oli poikkeuksellisen osaava, juuri edesmennyt rikostoimittaja ja -kirjailija Jarkko Sipilä.
Joidenkin rikollisten ympärille syntyy myös sankaritarujen kertomaperinne. Esimerkistä käy laajalti inhotun kieltolain aikana pirtun salakuljettajana rikastunut Algoth Niska. Hänen myöhemmästä urastaan joko osin pyyteettömänä tai sitten hyvinkin tarkkaan taloudelliseen menestykseen keskittyneenä natsi-Saksan juutalaisten avustajana on esitetty hyvin erilaisia näkemyksiä, eikä hän ilmeisesti kaihtanut sankarimyyttinsä aktiivista rakentelua.
Tuoreeseen TV-dokumenttiinkin päätyi tarina, jossa Niska pakeni pikaveneellään merivartioston tuolloin uutta vartiomoottorivenettä nostaen suojakseen ”konekivääritulta vastaan peltilevyn”. Arkistokuvaakin ko. venemallin etukannelta lähtevästä sarjatulesta näytettiin.
Noita veneitä ei kuitenkaan aseistettu konekivääreillä, vaan niiden etukannella on 20 mm:n Madsen-konetykki, jollaisilla tanskalaiset 1940 suvereenisti tuhosivat saksalaisen panssarikolonnan. Taas oli tarinassa mukana alalle ominaiseen tapaan ns. Lapin-lisää, merimieslisää ja hyvänmiehenlisää.
Kirjoittaja on työelämäprofessori ja dosentti Turun yliopistossa, Tyksin oikeuspsykiatrian ylilääkäri ja Psykiatrisen vankisairaalan asiantuntijalääkäri.Juttu on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
