Elämäni vaatii uudenlaista organisoitumista, totesin, kun muutin kuukausi sitten perheineni Kaliforniaan vuodeksi. Tutkimusryhmäni Suomessa työskentelee, kun minun pitäisi nukkua, ja tutkimusryhmäni Yhdysvalloissa työskentelee, kun minun pitäisi olla hereillä. Elämässäni mahdollistuu siis ympärivuorokautinen tutkimusaktiivisuus, mutta lapsiperheen elämän perustaminen uuteen maahan ja unen vääjäämätön välttämättömyys rajoittavat potentiaalin täyttä hyödyntämistä.
Perehdyin kirjallisuuteen. Kuinka erittäin menestyneet ihmiset järjestävät päivärutiininsa?
Haruki Murakami, lempikirjailijani, totesi heräävänsä aamulla klo 4, ja työskentelevänsä 5–6 tuntia tauotta. Sitten hän juoksee lenkin (hän on maratoonari), lukee ja kuuntelee musiikkia, ja käy nukkumaan klo 21. ”Tärkeää on rutiini”, hän sanoo. ”Toimin samoin joka päivä. Se on tietynlaista hypnoosia – hypnotisoin itseni joka päivä saavuttaakseni syvemmän mielentilan.”
Franz Kafka toivoi mielenrauhaa: ”Aikaa on vähän, voimani ovat rajalliset, toimistotyö on kauhistuttavaa, asuntoni meluisa, ja mikäli mukava suoraviivainen elämä ei ole mahdollista, täytyy yrittää kiemurrella läpi pienin liikkein.”
Ernest Hemingway oli lohdullisempi: ”Kirjoitat, kunnes päädyt tilaan, missä sinussa on vielä mehua jäljellä, tiedät mitä tapahtuu seuraavaksi, pysähdyt, ja yrität elää seuraavaan päivään, jolloin isket siihen jälleen kiinni.”
Poikkeuksellisia menestyjiä yhdistää pyrkimys toistuvaan päivärutiiniin ja keskeytyksettömään työjaksoon. Murakamin itsekuri on introverttiydessään minulle liian ekstreemi (olen puolimaraton-ihminen). Kafka on liian ahdistunut (mutta muuten hyvin lähellä todellisuuttani). Sisimmässäni, sydämestäni, janoaisin olla Hemingway.
Lukemieni menestystarinoiden rivien välissä puhui myös näkymättömän ihmisen ääni, sen, joka mahdollisti luovan työn, kurinalaisen keskittyvän työskentelyn. Elämän edellytyksiä pyöritti vaimo, perheenäiti, puoliso, ystävä – tyypillisimmin nainen.
Perhe hiiviskeli hiljaa kotona, kun taiteilija tai tieteilijä työskenteli. Taloudenhoito ruokahuoltoineen kuului sopimukseen, luonnollisesti. Täällä amerikanmaalla tyttäreni kertoi paikallisen opettajansa kysyneen, kuinka moni oppilaista oli kuullut vanhempansa sanovan: ”Uhrasin kaiken vuoksesi, ja siksi sinun on tehtävä parhaasi.” ”Ja äiti, melkein kaikki viittasivat – mä en.” Tyttö ei tuntunut olevan pahoillaan, vaan jatkoi mietiskelyä: ”Aika hassua. Ne uhraajat on ne äidit, jotka tukevat tyttäriään tekemään paljon työtä ja opiskelemaan parhaissa yliopistoissa, ja sitten tyttäristä tulee äitejä, jotka uhraavat uransa.”
Jos Ernest eläisi nyky-yhteiskunnassa, mehut olisivat voineet huveta jo ennen kuin luomistyö olisi alkanut. Yliopistolla kaikki osallistuvat opetukseen ja hallintoon, tekevät tutkimusta ja hoitavat yhteiskunnallista tehtävää, minkä lisäksi he hoitavat perheensä ja ehkäpä ketaleet vielä harrastavatkin! Haruki huokaisisi ja pyörittelisi päätään.
Menestyjät organisoivat aikansa tavalla, joka vaati itsekkyyttä, kurinalaisuutta ja introverttiyttä. Johtopäätös ei ollut yllättävä, eikä sympaattinen – eikä sovellettavissani.
Taidan päätyä tämän vuoden tasapainoilemaan eri roolieni välillä bernsteinilaisittain: päämäärä ei tarkoita minulle mitään, liike on kaikki kaikessa.
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on kliinisen molekyylilääketieteen Sigrid Juselius -professori, joka on vierailevana professorina University of California Berkeleyssä.
