Viikko päättyi kuten alkoi, elvytykseen. Maanantaiaamuinen potilas oli viittä vaille sata, sunnuntaiaamuyöllä viiden minuutin ikäinen. Toinen selvisi, toinen ei. Tällä kertaa kävi, kuten tuntuu ehkä oikeammalta, jos niin voi kuoleman toista kohdatessa sanoa: viiden minuutin ikäinen näki seuraavatkin viisi minuuttia, kun vanhus nukkui pois. Itse asiassa viimeisinä sanoinaan ennen elvytystä, että kunpa tämä kaikki olisi jo ohi.
Meidän työmme on tällaista, useinkaan ei ihan näin runollista, mutta elämän rajapintoja kohtaavaa tai niitä ylittävää. Nykyisin puhutaan paljon rajapinnoista niin palvelualoilla, tietotekniikassa kuin vaikkapa hallinnossa. Meidän ammattimme on kohdata ja liikkua useamman rajapinnan välillä, tosin nämä rajapinnat ovat elämän ja kuoleman, haitan ja hyödyn, terveyden ja sairauden.
Todellisuudessa mikään rajapinta ei ole niin mustavalkoinen, meidän ammatissamme. Ainoastaan syntymä ja kuolema ovat selviä pisteitä, mutta niiden välillä liikkuessa ja etenkin niiden läheisyydessä on paljon harmaan sävyjä, mustaa maastoa ja varjoja, joihin kompastua. Aina kun ei edes näe selvästi pistettä. Toisinaan ei näe, lähestyykö vai loittoneeko se. Joskus käy niin, että lääkärille jokin asia on suorasukaisen mustaa, potilaalle valkoista. Joskus taas lääkärin mielestä asiassa on harmaan sävyjä, mutta potilas näkee vain mustaa ja valkoista. Tai toisin päin.
Meidän ammattimme vaikeus on juuri näissä rajapinnoissa. On vaikeaa kohdata niitä, taiteilla niillä tai joskus edes tunnistaa niitä. Minä mietin viittä vaille satavuotiaan kohdalla, etten kestä, jos viikko alkaa näin; ei nyt, ei minun käsiini. Sunnuntaiaamun kajastaessa viiden minuutin ikäisen kohdalla seisoin hetken kädet sivulle valahtaneina. Ehdin ajatella, että tätä en kyllä jaksa, en kestä jos tämäkin jää tähän.
Kuulostaako itsekkäältä? Että mietin itseäni tuollaisena hetkenä? Ei siinä usein ehdi vielä muita ajatella, kun on kädet kiinni elvyttämässä. Itse asiassa ei edes itseään. Mutta jälkeenpäin kyllä, yleensä heti tilanteen lauettua se tulee. Että miten sitten ne ihmiset, keiden kohdalla tämä rajapinta on täysin selvästi musta? Mitä he kantavat ja miten? Sen takia on vain ihan hyvä, että itse tapahtumahetkellä se ajatus ei mahdu päähän.
Ja se iänikuinen vastuu, tietenkin. Se painaa näissä rajapinnoissa. Obstetrikko, joka vetää imukuppia koko vartalon painolla, kirurgi joka etsii kuumeisesti vuotokohtaa vatsaontelosta tai anestesialääkäri, joka miettii, miksi joku meni elottomaksi ja mitä tehdä seuraavaksi. Toimenpidealoilla rajapinnat tulevat yleensä yllättäen ja ovat minuuteista tai sekunneista kiinni. Voi olla helpompi nähdä, mikä painaa ja mistä kantaa taakkaa. Mutta myös yleislääkäri, joka kannattelee pitkäaikaissairasta potilasta, kun mitään muuta ei enää voi tehdä tai psykiatri, joka miettii, mitä hänen potilaansa tekevät itselleen, kun he kotiuttavat tämän, kyllä hekin kohtaavat siinä hetkessä rajapinnan ja se painaa. Se vain ei ole aina niin selvää, ei edes meille itsellemme. Ja meille sanotaan, että se kuuluu tähän, ammattiimme. Niinhän se kuuluu. Samoin kuin se, että ei se ole pelkkä vastuu, mikä painaa. Vaan myös inhimillisyys. Meidän oma inhimillisyytemme, me kannamme surua ja huolta, pelkoa ja epäonnistumista, siinä missä vastuutakin.
Meidän vastuumme ei ole kevyt, mutta se ei myöskään ole mustavalkoinen. Aina on harmaan sävyjä ja toivottavasti myös valoa. Kaikesta tästä huolimatta ja tämän kaiken takia, minun mielestäni minulla on maailman paras ammatti.
Maria Heliste
LL Maria Heliste havainnoi asioita erikoistuvan lääkärin arjesta ja työelämästä.
