En ole koskaan halunnut olla muuta kuin kirjailija.
Tämä käy selvästi ilmi jo lapsuuden päiväkirjoistani. No, ehkä varhaispuberteetissa ja teini-iässä halusin näyttelijäksi. Se liittyi, olen myöhemmin oivaltanut, haluun tulla nähdyksi. Koska tahdoin olla näyttämöllä minä, en kuka tahansa roolihahmo, niin kuin näyttelijän kuuluu osata olla.
Kaikki mitä olen tehnyt ja valinnut, liittyy tavalla tai toisella yhteen kiinteään päämäärään: olla jonakin päivänä kirjailija. Se on ollut ylisukupolvinenkin kutsumus: isoisäni kirjoitti ja luki paljon, ja äitini kertoi päiväkirjalleen teininä, että hänen suurin haaveensa on tulla kirjailijaksi. Tätä hän ei koskaan kertonut minulle. Vasta hänen kuoltuaan luin hänen unelmistaan.
On outoa nähdä poliitikkoja ja muita vaikuttajahenkilöitä VIP-liput kaulassa tapahtumissa, kun he samalla vaativat, että kaikkien kulttuurialan tapahtumien ja toimijoiden tulisi pärjätä omillaan, ilman yhteiskunnan tukea.
Olennaista uranvalinnan kannalta saattaakin olla, miten ympäristö suhtautuu taiteeseen ammattina. Jos kaikesta välittyy arvostus taidetta kohtaan ja jos siitä puhutaan elämän antoisana voimana, lapselle ja nuorelle syntyy ymmärrys luovan työn merkityksestä paitsi tekijälle myös vastaanottajalle ja yhteiskunnalle.
Ei varmaankaan ole niin, että nykyaika kokonaan kiistäisi kulttuurin merkityksen. Mutta on outoa nähdä poliitikkoja ja muita vaikuttajahenkilöitä VIP-liput kaulassa tapahtumissa, kun he samalla vaativat, että kaikkien kulttuurialan tapahtumien ja toimijoiden tulisi pärjätä omillaan, ilman yhteiskunnan tukea. Tämän logiikan mukaan jokaisen tilaisuuksissa kävijän, myös poliitikkojen, tulisi maksaa lipuistaan käypäinen hinta. Argumentiksi ei käy, että tapahtumat tarjoavat VIP-lippuja tärkeille ihmisille. Jos vaatii muilta todellisten lipunhintojen kustantamista, on itse myös toimittava niin.
Mutta kas tässä juuri onkin nyky-yhteiskunnan ongelma. Ihminen voi keskustelussa todeta, että ihmisten (lue: köyhien ja vaivaisten) pitää ymmärtää, että yhteiskunnan rahat nyt eivät vain enää riitä. Ja sama henkilö voi kehua erikoissairaanhoidosta saamiaan fantastisia, puoli-ilmaisia tutkimuksia ja hoitoja. Koska juuri minä sairauksineni toki olen VIP, jolle kaikki hyvä kuuluu. Paperittomilta voidaan sitten ottaa kaikki terveydenhoito pois.
Kirjoittava, kovia kokenut isoisäni oli syntynyt 1904 ja hänen kodissaan vallitsi protestanttinen ja sosialistinen etiikka. Mitään ei saa pyytää itselleen, kaikki on uhrattava yhteiselle hyvälle. Isoisä oli köyhä mies mutta ei kunnallispolitiikassa toimiessaankaan koskaan käyttänyt suhteita omaksi tai läheistensä eduksi.
Tyhmä mies, eikö totta?
Leikkaukset runtelevat järjestöjä, sosiaalitointa, terveydenhuoltoa.
Hyvinvointiyhteiskunta on henkitoreissaan eikä jakamisen etiikkaa enää arvosteta. Ulosmitataan se mikä voidaan. Leikkaukset runtelevat järjestöjä, sosiaalitointa, terveydenhuoltoa. Taiteen vapaa kenttä, jolla toimitaan pienillä budjeteilla ja freelance-työntekijöiden voimin, odottaa suoneniskua henkeään pidätellen. Ei kannata selittää, että koko kulttuuribudjetti on maassamme niin pieni, että leikkauksista ei koidu hyötyä. Sen sijaan syntyy vahinkoa; työttömyyttä, rakenteiden särkymistä, alueellisen eriarvoisuuden lisääntymistä.
Jos valtio irtisanoo sopimuksensa kulttuurialan kanssa ja leikkaa taiteen ja kulttuurin tekemisen tuet minimiin, valtio samalla käynnistää sen immateriaalisen kokonaisuuden purkautumisen, jota olemme kutsuneet nimellä Suomi ja jonka taiteilijat ja yhteiskunnalliset ajattelijat ja vapaat kansalaisjärjestöt ovat rakentaneet.
Taiteilijoille sanotaan usein: menkää oikeisiin töihin. Olen itse toteuttanut tätä tekemällä kesän yli puutarhatöitä. En ole koskaan halunnut olla akateeminen asiantuntija, olen halunnut olla taiteilija. Jos mahdollisuudet siihen viedään pois, istutan mielelläni puita.
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
