COVID-9 on ollut keskeisesti pohjoisen pallonpuoliskon ongelma – ainakin toistaiseksi. Siinä mielessä se käyttäytyy kuin veljensä SARS. Maantieteellinen painottuminen vie ajatukset aerosolivälitteisiin tartuntoihin.
Pisaroita paljon pienemmät (≤ 5 µm) aerosolit ovat herkkiä ympäristöolosuhteille, ja jo ilman lämpötilan yhden Celsius-asteen suureneminen pienentää SARS-CoV-2:n tartuntapotentiaalin R0-lukua 0,0383:lla (Wang ym.). Yhden prosentin suureneminen ilman suhteellisessa kosteudessa vähentää sitä 0,0224:llä.
Kovin on tarkasti mittailtu näitäkin asioita, mutta tietynasteinen termofobia voisi osaltaan selittää, miksi Australian COVID-19-luvut ovat niin pieniä ja miksi Afrikassa – kaikki tiedonsaantiongelmat tiedostaen – koronavirustautia on tähän saakka ollut huomattavan vähän. Toisikohan Suomen sateinen (?) kesä valoa tähänkin pimeyteen?
Toinen pullon hengen yllätyksiä on, että oireettomat tartunnan saaneet levittävät virusta tehokkaasti (Mizumoto ym.). Heidän osuutensa vaihtelee eri tutkimuksissa, mutta on ollut jopa yli 50 %. COVID-19:n suitsiminen on tämän petollisen tartuntatien vuoksi vaikeaa, niin kuin olemme nähneet. Laajat testaukset toisivat apua tähän tiedonpuutteeseen.
Jos poistamme keskustelusta ainoastaan viitisen fokusta (ei siis maata), joissa koronatauti on luonut todellisen infernon (Lombardia, Barcelona, New York City, New Orleans tms.), COVID-19 ei kuitenkaan ole aiheuttanut maanlaajuisia suurryvästymiä. Jokseenkin koko maailma on saanut tuta viruksen, mutta se ei sittenkään tavoita yhteiskuntaa niin peittävästi kuin vaikkapa tuhka- tai vesirokko tekisivät. Siitä johtuu, että Suomen poikkeukselliset liikkumisrajoitukset ovat selvästi tehoamassa, vaikkakin niitä voi perustellusti kritisoida tuhoisien seurannaisvaikutusten vuoksi.
Pullon hengen pienenemisestä saamme vihiä kahdesta THL:n koronakartasta. Kun tartunnat lasketaan kumulatiivisesti, määrät ovat odotusten mukaisesti hiljalleen lisääntyneet erityisesti HUS:n ja parin muun sairaanhoitopiirin alueella. Päivittäiset tiedot sen sijaan kertovat, että maksimia pienempiin lukuihin on päädytty ainakin kolmena peräkkäisenä päivänä ja että todettuja infektioita on hajanaisesti Suomessa siellä täällä, joskus vähemmän, joskus hieman enemmän. Jos sama suunta jatkuu, ei voi välttyä kysymykseltä, oltaisiinko epidemian huippu jo saavuttamassa? Se olisi vastoin kaikkia julkaistuja ennusteita, mutta itseäni se ei yllättäisi.
Ennen ehkä liian hätäistä päätelmää on kuitenkin muistettava, että näytteitä ei ole otettu satunnaisesti eikä kovin suuresta joukosta. Niitä on kuitenkin jo niin paljon, ettei havainto pelkkää toiveunta ole. Sekin on syytä tiedostaa, että laajat eristystoimenpiteet kätkevät vaaran toisesta aallosta, joka SARS-CoV-2:n suhteen ei kaiketi muutoin olisi kovin todennäköinen.
Koronataudilla on tappajan maine, mutta ne ani harvat selvitykset, joissa oikeasti tiedetään infektoituneiden määrä, osoittavat tämänkin pelon ylimitoitetuksi. Tehostettuun hoitoon joutuneiden 70 vuotta täyttäneiden ja varsinkin 80 vuotta täyttäneiden kuolemanvaara on 10–15 %, mutta kun fataalit tautitapaukset suhteutetaan kaikkien tartunnan saaneiden lukumäärään, tapauskuolevuus tuskin yltää yhteen prosenttiin. Silloin ei olla enää kaukana kausi-influenssan tappavuusluvuista.
Suomessa on edetty jo niin laajoihin testauksiin, että oireettomienkin infektioiden määrä saadaan vihdoin selville. Sillä tiedolla tehdään jo paljon, mutta monet kysymykset ratkaistaan vasta sitten, kun tuota informaatiota tarkastellaan yhdessä serologiatulosten kanssa. Ensimmäistäkään vasta-ainetutkimusta ei vielä ole viety loppuun, mutta tuloksia saadaan varmaan jo tämän kevään aikana.
Sitä ennen voi toivoa, että paha henki saatetaan tuota pikaa takaisin pulloonsa.
Heikki Peltola
Kirjoittaja on infektiotautiopin professori emeritus, DTM & H.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
