Sanotaan, että meillä monella on hankinnainen keskittymiskyvyn häiriö, jonka on aiheuttanut liiallinen älypuhelimen käyttö.
Lyhyet videot, pelit ja someuutiset täyttävät tyhjät hetkemme ja koukuttavat mielemme. Onko myös organisaatioillamme hankinnainen keskittymiskyvyn häiriö? Mikään kehittäminen ei tunnu etenevän ilman, että ministeriöstä tai peräti EU:lta saadaan hankerahaa ja palkataan sillä jokunen hanketyöntekijä vuoden tai hankerahoituskauden loppuun.
Ei pidä ymmärtää väärin, en vastusta hankehumpaksikin rumasti kutsuttua ilmiötä, olenhan itsekin ollut parissakin projektissa töissä. Se – kuten älypuhelimen ajanvietteetkin – on hyvä renki, mutta huono isäntä. Joskus karrikoiden tuntuu, että varsinkin julkisella sektorilla perustoiminnan rahoitus niukkenee vuosi vuodelta, mutta erilaisiin hankkeisiin rahoitusta ja työntekijöitä riittää.
Kun puurtaa potilaasta toiseen, kehittämisdraivi kuolee rästipinojen alle.
Toisinaan projektin kylkiäisenä palkataan vielä konsulttifirma ”sparraamaan” (ai että inhoan tuota sanaa). Opettajanhuoneeseen tai sairaalan auditorioon marssii joukko vieraita ihmisiä kertomaan, kuinka työntekijöiden pitäisi työnsä jatkossa tehdä, jotta oltaisiin lapsiystävällisempiä, muodostettaisiin tulevaisuuden sotekeskusta tai otettaisiin haltuun etätyötä.
Muutosvastarinnan ihmettelyä
Sitten voimmekin ihmetellä muutosvastarintaa, kun työntekijät haluavat pitää kiinni entisistä totutuista tavoistaan.
Olen itsekin seisonut lukuisia kertoja auditorion edessä kertomassa, kuinka tulevaisuuden osaavan työvoiman kouluttamiseksi jokaisen pitäisi samalla työajalla tehdä paljon nykyistä enemmän ja ottaa haltuun uusia tietojärjestelmiä. Voitte arvata vastaanoton.
Entä jos joskus kysyttäisiin ihmisiltä itseltään, miten haluavat työtään tehdä?
Entä jos meillä kaikilla olisi perustyössämme niin hyvin aikaa kehittämiselle, ettei siihen tarvitsisi palkata ulkopuolisia lyhyisiin hankkeisiin?
Entä jos kaikki eri lähteiden hankerahoitus olisikin osa julkisen sektorin perusrahoitusta, jonka kunta tai hyvinvointialue voisi suunnata haluamallaan tavalla?
Olisiko työmme kenties pitkäjänteisempää? Hankkeesta toiseen siirtyvän, kauan sitten perustyön jättäneen projektityöntekijän sijaan kehittämistyön tekisivätkin tavalliset puurtajat. Kymmeniä vuosia työssä olleiden kokemus pääsisi ääneen, kun heillä olisi aikaa kehittämiselle osana perustyötään, vaikka päivä viikossa tai muutama tunti päivässä. Maali ei olisikaan kolmen kuukauden päästä erääntyvässä loppuraportissa vaan paremmassa työpaikassa itselle ja paremmassa palvelussa omille asiakkaille.
Ei maailma pyöri niin
Kyllähän minä varsin hyvin tiedän, ettei maailma ja varsinkaan raha niin pyöri.
Kunnat ja hyvinvointialueet käyttäisivät korvamerkitsemättömät kehittämisrahat ainaisen alijäämänsä paikkaamiseen. Perustyö valtaisi varsin nopeasti viikoittaisen kehittämispäivän. Muutoksen johtaminen voisi olla haastavaa, kun jokainen vetäisi vähän omaan suuntaansa.
En silti näe hyvänä myöskään tilannetta, jossa monissa julkisissa organisaatioissa on oma osastonsa pelkästään hankerahoituksen hakemiselle. Tuotetaan erittäin hyviä ja varmasti tarpeellisia loppuraportteja, joiden ideat eivät koskaan siirry ruohonjuuritasolle, koska kukaan ei ehdi lukea raporttia tai tiedä sellaisen olemassaolosta tai se on kirjoitettu kielellä, jota rividuunari ei enää ymmärrä.
Samaan aikaan jää herkästi hyödyntämättä ne huikeat ideat, joita jokainen meistä työntekijöistä pyörittelee päässään iltaisin ennen nukahtamista tai työmatkaa ajaessaan. Ne huikeat ideat, joiden toteuttamiseen ei koskaan jää aikaa tai joita ei uskalla ainaisten säästötoimien ja talouden tuottavuusohjelmien keskellä edes esittää, koska veisivät alkuun jonkun työaikaa, jotta päästäisiin säästämään työaikaa.
Kun puurtaa potilaasta toiseen tai oppitunnista toiseen ilman kahvitaukoja, kehittämisdraivi kuolee rästipinojen alle. Lopulta lakkaa saamasta ideoita edes nukkumaan mennessään.
Meissä jokaisessa on valtava potentiaali. Miten loisimme organisaation, jolla olisi resursseja kaivaa se esiin ja hyödyntää se? Miten parhaiten sparraisimme toinen toisiamme, jokaisena työpäivänä?
Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.
