Kävin hämmentävän keskustelun potilaan kanssa. Kirjoitin bussin ajamiseen oikeuttavaa ajokorttitodistusta viisikymppiselle virolaismiehelle ja kysyin, miltä elo Suomessa tuntuu. ”Noo tällainen kommunistinen valtio, jossa pärjää kun tottuu.” Mietin, kumpaa kotimaataan hän nyt tarkoittaa. ”Soditte joo mutta jouduitte sen jälkeen jatkuvan uhan vaikutuksesta omaksumaan kommunistisia toimintatapoja. Meidät alistettiin ja nöyryytettiin mutta pinnan alla purimme hammasta koko ajan ja kun vapauduimme, olimme valmiit uuteen.”
Virkistävä kommentti. Mietin, missä ja miten Finlandisierung näkyisi Neuvosto-Viroon syntyneelle?
Sitten osallistuin Sitran isännöimään Diabeteksen Omahoito -tapahtumaan Turussa. Puhujana oli eHealthista väitellyt kollega Madis Tiik, Viron perhelääkäriyhdistyksen entinen puheenjohtaja. Hän toimii Sitran vanhempana neuvonantajana painopistealueenaan sähköiset omahoitoratkaisut.
Suomen Kuvalehdessä Madis Tiik kertoo, että passin saaminen vaati häneltä vain iltapäiväisen piipahduksen Haapsalun poliisiasemalla. Biometrinen passi oli valmis seuraavana aamupäivänä. Tietoyhteiskunta Suomessa varataan internetin kautta erillinen vastaanottoaika poliisiasemalta, otetaan passi ja painettu valokuva mukaan ja odotellaan viikko passin valmistumista. Turussa Tiikin viesti oli: potilas terveystietojensa omistajaksi, painopiste uusien teknologioiden avulla primaaripreventioon, henkilökohtaisen terveysdatan (PHR) ja asiantuntijadatan (EHR) yhdistäminen kaikkien osapuolten hyödynnettäväksi ”operaattorien” avulla.
Madis Tiik tietää mistä puhuu. Hän on ollut keskeisessä roolissa Viron eHealth-uudistuksessa, jota Suomessa on lähinnä vähätelty Apotti-keskustelun yhteydessä. Tiikiä kannattaisi kuunnella paljon huolellisemmin, sillä Viron julkisten palvelujen sähköistämisen perusideana on kansalaisten elämän todellinen jouhevoittaminen: tieto pomppimaan ihmisten hyppyyttämisen sijaan.
”Kommunistisen perinnön” voi ajatella ilmenevän tavassa, jolla Suomessa päätöksenteko- ja toimeenpanovallan lisäksi myös asianomistajuus on yhteiskunnalla. Apua sairauteen hakeva potilas on alisteisessa asemassa, sillä hänen tietojensa käyttöoikeus on potilasrekisterin haltijalla: terveyskeskuksella, sairaalalla, lääkäriasemalla. Koska potilas ei, de facto, ole terveydenhuollossa tasaveroinen toimija, ei hänen asiansa kokonaisvaltainen kunnioittaminenkaan ole, puheista huolimatta, terveydenhuollon keskiössä.
Miksi esimerkiksi tyypin 2 diabetesta sairastava joutuu paitsi pyörimään eri luukuilla saadakseen vuosikontrollit, reseptit, hoitovälineet ja avut liitännäissairauksiin, myös kuskaamaan mukanaan paperisia lausuntoja, tuloksia ja mittauksia, jotka vastaanotoilla joko tallentuvat tai jäävät tallentumatta. Jos hoidon lähtökohta olisi potilas, kaikki osapuolet jakaisivat tiedon, joka juoksisi – ei potilas.
Helppo vastaus: koska byrokratia. Vaikea vastaus: terveydenhuolto tarjoaa liian itseriittoisia ekologisia lokeroita. Toiminnan rajaaminen omalle tontille on tärkeämpää kuin potilaiden kokonaisvaltainen auttaminen. ”Me hoidetaan siihen, mihin meidän budjettiraami ulottuu.”
Lääkärifirman johtaja sanoi saman toisin: ”Julkiselle terveydenhuollolle on turha ehdottaa yhteistyötä: kaikkea ohjaa palkkaraami. Sen puitteissa tehdään asioita ilman systemaattista vaikuttavuusseurantaa. Uusien juttujen kokeilu häiritsee mukavuusaluetta, joka kussakin paikassa on syntynyt.”
Keskustelu Viron uudistuksista kuitataan tyypillisesti viittaamalla sikäläisen yhteiskunnan raakaan kapitalistisuuteen. Virolaispotilaiden lakisääteinen tasavertaisuus ja julkisten palvelujen aito sujuvoittaminen viittaavat kuitenkin vallan muuhun.
Kannattaisikohan meidän nostaa päät hiekasta, luopua osaoptimoinnista ja laittaa potilas kuljettajan paikalle muutenkin kuin Potku-hankkeessa?
Mikko Lehtovirta
Kirjoittaja on aineenvaihdunnan post-doc -tutkija Helsingin yliopistossa, pitää potilastyöstä ja on kiinnostunut uusista terveysteknologioista.
Kuva: Mikko Käkelä
Kolumni Lääkärilehdestä 13/2014.
