Terminaalivaiheen syöpäpotilaan oman, hänen hoitoaan koskevan mielipiteen huomioiminen on itse asiassa helppoa – lääkärin huolihan on lähinnä mahdollisimman laadukkaista loppuvaiheen päivistä, viikoista tai kuukausista – kun senhetkisen tietämyksen mukaisesti kaikki osapuolet ovat suurin piirtein samassa käsityksessä siitä, mikä on hoidon lopputulos.
Mutta entä silloin, kun pöydän päässä istuu itseään täysin terveenä pitävä, yleensä keski-iän ylittänyt ja tavallisimmin mies, joka tuo sivulauseessa esiin uuden oireen, joka lääkäristä kuulostaa klassiselta vakavan sairauden merkiltä? Hän on tullut vastaanotolle jonkin aivan muun asian vuoksi tai esimerkiksi saadakseen lausunnon ajokorttia varten. Kun sitten lääkärinä ehdotan jatkoselvittelyitä, huomaan että potilaalla ei ole aikomustakaan hoitaa omaa osuuttaan niiden järjestämiseksi.
Kolesterolilääkityksen aloittaminen on ehkä niitä tavallisimpia vääntöjä. Lääkärinä voin puhua tietenkin vain väestötason suosituksista kiusallisen tietoisena siitä, että suurin osa kolesterolilääkkeen syöjistä ei siitä välttämättä hyödy lainkaan. Mutta ikävässä mielessä parhaiten ovat jääneet mieleen ne lääkettä vaille jääneet haluttomat, mutta riskiarvion mukaan selvästi riskiryhmään kuuluvat potilaat, joiden kanssa on tapaaminen päättynyt kommenttiin: ”Katsotaan vielä seuraavat kolme kuukautta”. Myöhemmin olen sitten kuullut, että muutama viikko edellisen tapaamisemme jälkeen potilas on ollut sairaalahoidossa sydäninfarktin vuoksi.
Ystäväni – ei kuitenkaan lääkäri – oli joutunut vastaavaan tilanteeseen ja oli kokemastaan hyvin turhautunut ja katkera, vaikkakaan hänellä ei ollut enää ketään kehen katkeruutensa kohdistaa. Tavatessamme hän kertoi äskettäin haudanneensa noin kolmekymppisen pikkuveljensä. Veli oli kuollut melanoomaan melko nopeasti taudin toteamisen jälkeen. Traagisen tilanteesta teki se, että ystäväni oli kertomansa mukaan noin kymmenen vuoden ajan seurannut veljensä rinnan alueella kasvavaa tummanpuhuvaa ihomuutosta ja toistuvasti vuosien kuluessa vaatinut veljeään käymään lääkärissä sen luonteen selvittämiseksi. Veli ei ollut siihen suostunut, ja sairauden toteamisen aikoihin melanooma oli jo levinnyt hoidon ulottumattomiin.
Erään kollegan kanssa olimme hautaamassa ystävää, joka oli pitkään kärsinyt klassisista sepelvaltimotaudin oireista. Saamistaan kehotuksista huolimatta ystävämme ei ollut suostunut oireiden jatkoselvittelyihin, sillä seurauksella, että menehtyi äkisti sairauskohtaukseen.
Varmasti lukuisia ovat tilanteet joissa sydäninfarktia on hoidettu närästyksenä tai muuna pahoinvointina vain siksi, että potilas on vähätellyt tai suorastaan vääristellyt oireitaan. Monissa tapauksissa suvun lääkärijäsenelle kerrotaan muutaman tunnin kestäneestä puhekyvyttömyydestä tai halvausoireesta vasta viikko tapauksen jälkeen.
Näiden tilanteiden punaisena lankana on ristiriita potilaan itsemääräämisoikeuden ja lääkärin asiantuntijuuden välillä. No, lääkäreinä meille maksetaan palkkaa siitä, että vänkäämme potilaiden kanssa heille perustelluimmasta ja tehokkaimmasta hoidosta, ja joskus joudumme hyväksymään sen, että potilas ei suostu ehdotuksiimme alkuunkaan. Jos myöhemmin löydämme olleemme oikeassa, emme siitä juuri voi iloita, kun potilaamme terveys on kärsinyt vahinkoa. Nämä tilanteet tulevat hyvin karvaina iholle silloin, kun kyseessä ovat läheisemme tai ystävämme ja heidän tekemiensä väärien valintojen seuraukset ovat lopullisia. Nämä katkerat Pyrrhoksen voitot tulevat mieliin yön pimeinä hetkinä.
Viimeksi kollegan kanssa aihetta sivutessamme jäimme pohtimaan, kuinka pitkälle potilaan autonomiaa pitää kunnioittaa, kun lääkärinä tietää olevansa oikeassa.
Ari Mönttinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri ja toimii terveyskeskuslääkärinä Lohjan terveyskeskuksessa.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
