Järvivedestä ja saunahunajasta liukas saunanlattia heilauttaa minut selälleen. Pää iskeytyy ensin penkkiin, sitten lattiaan. Vekki takaraivossa on pieni ja muistikuvat selkeät. Taju säilyy, eikä mennyt elämä ehdi pyöriä filminauhana silmien edessä.
Seuraavana päivänä pää ei ole kovin kipeä, mutta ei se myöskään käänny. Piiskaniskumainen whiplash on jäykistänyt niskan ja kaulan. Saman toteaa mökkireissun jälkeen kohtaamani työterveyslääkäri, eikä nyt auta muu kuin kipulääkkeiden kera odotella vaivan paranemista.
Totta kai menin nettiin – kaikkihan me menemme.
Terveyskirjasto antaa whiplashista perustiedot, samoin niskakipujen Käypä hoito -suositus. Mutta haluan tietää muutakin kuin vamman mekanismin, tyypilliset oireet ja toteamuksen, ettei spesifejä hoitoja juurikaan ole.
Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun hoitoalan opinnäytetyöt osoittautuvat kiinnostaviksi tietolähteiksi, joissa on sekä potilaskertomuksia että tutkimussitaatteja. Tuoreimman opinnäytteen tuottamaan potilasohjeeseen asti en edes pääse, vaan juutun lukemaan onnettomuustapauksia ja potilaiden kohtaloita. Vaiva voi kroonistua, jolloin oireet ovat kirjavia. ”Pelko, ahdistuneisuus, opittu avuttomuus, oirekorostus sekä sairaan roolin omaksuminen on tavallista”, todetaan fysioterapiaa käsittelevässä työssä.
Touché! Jo viikossa olen oppimassa avuttomaksi. Tilaan mieheltä kahvikupillisia suoraan sohvalle, pienikin kotityö tuntuu ylivoimaiselta ja ulkomaailma suorastaan uhkaavalta. Olo on oudon rikkinäinen, kuin kehostani olisi yhtäkkiä tullut helposti särkyvää lasia.
”Sairaan roolin omaksuminen” lienee käypä termi, kun ihminen ei millään näytä päästävän irti kipeydestään, vaikkei kliinisesti todettavaa sairautta enää olisikaan.
Terveysviestinnän tutkija Sinikka Torkkola puhuu potemuksesta. Sana yhdistää lääketieteellisen sairauden ja henkilökohtaisen kokemuksen. Moni potee verenpainetautia, vaikkei se tuota hänelle mitään tuntemuksia tai koettuja vaivoja, ja ainoat merkit sairaudesta ovat mittarilukema ja lääkeresepti.
Moni kipukroonikko puolestaan päätyy selittämään rajuja tuntemuksiaan aina uudelleen, koska niitä ei havaita hienoillakaan laitteilla.Tutkimusten mukaan esimerkiksi migreenipotilas joutuu turvautumaan terveydenhuollon palveluihin keskimäärin kuusi kertaa ennen kuin hän saa oikean diagnoosin.
Oikeudessa taistellaan jatkuvasti korvauksista ja eläkkeistä, joita hakevat ihmiset kokevat itsensä sairaiksi, mutta eivät millään pysty osoittamaan sitä yksiselitteisesti. Aivovammojen diagnooseista kiistellään parhaillaan Suomessa. Myös ympäristöherkkyydet, erilaiset väsymysoireyhtymät, kilpirauhasen sairaudet tai miesten menopaussi synnyttävät voimakkaita tunteita ja näkemyseroja niin lääkäreiden kuin kansalaisten parissa. Koetut ja mitattavissa olevat oireet eivät ole yhteneväiset, eikä potemus olekaan yksinkertainen asia.
Tiedotusvälineet mainitaan usein syypäiksi jonkin sairausilmiön nousemiseen. Oikeus tietoon on perusoikeus, mutta luonnollisesti media sanoittaa sairauksia ja potemusta myös silloin, kun ihminen vain etsii nimeä epämääräiselle pahalle ololleen.
Pelkkä faktatieto harvoin riittää meille. Jaettu kokemus tuo kummasti lohtua, vaikka vain median välityksellä.
Oman onnettomuuteni jälkeen halusin erityisesti tietoa siitä, milloin pitää oikeasti huolestua. Millaisten oireiden ilmaantuessa on syytä hakeutua välittömästi hoitoon eikä vain kuulostella. Sellaista tietoa en netistä löytänyt. Rauhoittavat vastaukset löytyivät vasta elävältä ammattilaiselta työterveysasemalta.
Ulla Järvi
Kirjoittaja on Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri ja viestinnäntutkija.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 33/2017.
