Pesen astioita bonuspoikani kanssa. Ikkunalasista heijastuvat ääriviivamme. Näen omat painovoiman löytäneet kasvoni ja hänen atleettiset hartiansa.
Vanha ja nuori, aikuinen ja huollettava. Näillä attribuuteilla määrittelen suhteemme. Näin on ollut siitä lähtien kun tapasin pojan ensimmäistä kertaa seitsemisen vuotta sitten, kun hän oli 12-vuotias jalkoihinsa sotkeutuva esiteini. Tuo lapsi tarvitsee kohdistettua kiintymystä, ajattelin silloin.
Poika on tuttavien ylijäämälapsi, velipuoli, heittopussi, jota on ruokittu ja koulutettu, mutta jolle kenelläkään ei ole ollut oikeasti aikaa. Tavallinen tarina yhteisöllisessä Afrikassa, jossa yksilöllinen huomio ei ole tarvehierarkiassa yhtä korkealla kuin länsimaissa.
Poika solahti osaksi arkeani, kun hän tarvitsi turvapaikan opiskelua varten ja muutti vierashuoneeseen. Tuen häntä myös rahallisesti, kuten montaa muutakin. Afrikkalaisille ystävilleni hän oli heti osa perhettä, the new son. Täällä on tapana, että se, jolla on rahaa tai rakkautta, antaa sitä muille voimiensa mukaan.
Sitten on väriero. Nykymaailma teeskentelee, että sitä ei ole. Poistamme lakupakkauksesta mustan miehen kuvan ja kuvittelemme että myös rasismi häviää. Ei se niin mene. Lika barn leka bäst, edelleenkin. Ennakkoluulo lienee ihmislajia säilyttävä ominaisuus, siksi se istuu niin tiukassa. Alttius rasismiin on kuin suuntavaiston puute, sitä voi yrittää peitellä mutta siellä se kuitenkin lurkkii.
Poika on tummanruskea, minä olen porsaanvärinen. Se on ongelma joillekin, valitettavasti myös lähipiirissäni. Kiemurtelevaa puhetta outoudesta, mahdollisesta hyväksikäytöstä ja kulttuurieroista, kun ainut todistettavasti merkitsevä ero meissä on silmiä särkevä ero ihon melaniinipitoisuudessa.
On vapauttavaa kuulla välillä suoraa puhetta rotueroista. Somaliassa paikalliset kieltävät minua matkustamasta projektialueille. "Et sä sinne voi mennä, olet liian valkoinen."
Amerikkalaistunut eteläafrikkalainen stand-up koomikko Trevor Noah vitsailee, että apartheidin aikana jokainen tiesi paikkansa, kun Yhdysvalloissa yhä keksitään pää punaisena tekosyitä, joilla mustat ja valkoiset pidetään erillään toisistaan.
Maailma pärjää ristiriitojen kanssa Wittgensteinin ohjeella: mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Sillä pysyvät avioliitot kasassa ja veitset tupessa, mutta myös sallitaan riisto ja suoratoistettu kansanmurha. Jokainen ratkaisee kohdaltaan missä menee sanomisen raja.
Olen omalta osaltani tehnyt selväksi, mitä ajattelen kehittyvien maiden kohtelusta ja Gazan tilanteesta, vaikka se tuntuukin kärpäsen surinalta politiikan vaikkuisessa korvassa.
Yksityisesti puhun jaloillani ja pyrin sellaiseen tilaan, jossa ympärilläni on mahdollisimman paljon suvaitsevuutta. Rasismi saattaa olla kitkemättömissä, mutta sitä ei ole pakko sietää lähellään.
Rakkaus ja kunnioitus tekee perheen, oli se pieni tai laajennettu, tasavärinen tai kirjava. Omassa perheessäni liehuu nyt kaksi kuuden jalan pituista nuorta ihmistä. Naisoletettu lapsi lampsii sekaisessa huoneessaan maastohousut lököttäen, hiukset hijabina ja puhuu raivokkaasti vähemmistöjen puolesta. Miesoletettu kirjoittaa kaavoja täsmällisellä käsialalla ruutuvihkoon, letit tiukkoina, hyväntuoksuisena. Ei puhu siitä, mistä on jäänyt paitsi, koska on nyt kotona.
Tämä on viimeinen kolumnini Itä-Afrikasta. Kuuden vuoden jälkeen päällimmäisenä on kiitollisuus ihmisten lannistumattomuudesta, vieraanvaraisuudesta, valitusten vähäisyydestä ja vapaudesta kantaa vain sen verran kuin jaksaa.
Lähden kohti Eurooppaa. Minulla on hyvä suuntavaisto ja olen poistanut lastista kuolleen painon.
Kirjoittaja on kehitystyhteistyöntekijä, jonka toinen ammatti on infektiolääkäri. Hänen aiemmat kirjoituksensa löytyvät täältä .
