Suomalaisten toimeentuloa sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden aikana tuetaan maailmanlaajuisesti tarkastellen varsin avokätisesti. Meillä on ollut siihen varaa, ja potilaan näkökulmasta on ollut hienoa, että toipumiseen on voitu ottaa aikaa. Miinuspuolena on ollut se, että sairauspoissaolot ovat meillä yleisiä ja jaksot pitkiä.
Sairausajan palkkaa maksavien työnantajien ja sairauspäivärahat maksavan Kelan rahat eivät kaikkia kiinnosta, eikä ehkä tarvitsekaan. Pitkiin sairauspoissaoloihin liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan ole pelkästään taloudellisia, vaan myös lääketieteellisiä.
Pitkät sairauspoissaolot näyttävät lisäävän pysyvän työkyvyttömyyden riskiä lähes riippumatta siitä, mistä syystä sairausloma on kirjoitettu. Jo kahden kuukauden yhtäjaksoisen sairauspoissaolon jälkeen työkyvyttömyysriski alkaa kasvaa merkittävästi, ja vuoden sairauspäivärahajakson jälkeen yhä harvemmat palaavat työhön.
”Mitä pidempi poissaolo, sitä vaikeammalta ajatus työhön palaamisesta alkaa tuntua.”
Ennuste työhön paluusta muuttuu vieläkin synkemmäksi, jos sairauspäivärahajaksoa on seurannut vuotta pidempi kuntoutustuki, siis määräaikainen työkyvyttömyyseläke.
Kokemus työkykyisyydestä vaikuttaa
On tietenkin selvää, että työkyvyttömyysriski on suuri, jos pitkän poissaolon taustalla on vaikea-asteinen sairaus. Sairaus ja työkykyongelmat eivät kuitenkaan aina liity toisiinsa, ja vaikka liittyisivät, työkyvyttömyys ei useinkaan selity pelkästään sairauteen liittyvillä tekijöillä. Työkyvyn perustana on terveys ja toimintakyky, mutta kokemus työkykyisyydestä rakentuu myös osaamisesta, motivaatiosta sekä työyhteisöön, työoloihin ja muuhun elämäntilanteeseen liittyvistä tekijöistä.
Mitä pidempi poissaolo, sitä vaikeammalta ajatus työhön palaamisesta alkaa tuntua. Kokemukseni mukaan erityisen haitallista työstä poissaolon pitkittyminen on mielenterveyden häiriöissä, kuten masennustiloissa ja ahdistuneisuushäiriöissä. Työssä jatkaminen saattaa tuntua potilaasta mahdottomalta, mutta toisaalta sairauspoissaolo voi heikentää tilannetta ja pahentaa oireita. Vuorokausirytmi särkyy, syyllisyyden ja häpeän tunteet voimistuvat ja ihmisten kohtaaminen muuttuu vaikeammaksi. Osalle kehittyy voimakas sosiaalisten tilanteiden pelko, joka saa heidät eristäytymään muista ihmisistä kokonaan.
Varhainen työhön paluu olisi usein tärkeä osa hoitoa ja kuntoutumista, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei ole pitkään sairauslomalla ilman lääkärinlausuntoa, joten teoriassa asia hoituisi sillä, että pitkiä sairauspoissaoloja ei kirjoitettaisi, ellei se olisi ehdottoman perusteltua osana hoitoa. Työhön paluun perusteleminen itkuiselle ja epätoivoiselle potilaalle on kuitenkin vaativaa ja vie aikaa, joten vartin vastaanottoaika päättyy usein siihen, että lääkäri päätyy potilaan toiveesta jatkamaan sairauslomaa.
Malleja kehitetään
Emme ole näiden haasteiden kanssa yksin.
Ruotsissa lääkärien tueksi on laadittu sairaaksikirjoittamisen ohjeisto, jossa on määritelty suosituskestoja eri sairauksissa tyypillisesti tarvittavista toipumisajoista, toki ottaen ihmisten erilaiset työt huomioon. Suosituskeston saa ylittää, mutta ylitys on pystyttävä tarvittaessa perustelemaan paikalliselle sairausvakuutuskassalle.
Suomessakin tällaista ohjeistoa ryhdyttiin työstämään, mutta koska optimaalisesta sairauspoissaolon kestosta eri sairauksissa tai vammoissa ei juurikaan löydy tieteellistä näyttöä, päädyttiin laatimaan vain yleistasoinen Käypä hoito -suositus sairauspoissaolon tarpeen arvioinnista.
Britanniassa on otettu käyttöön fit note -toimintamalli, jossa päätös sairauspoissaolon tarpeesta on siirretty lääkärin vastaanotolta työpaikalle. Lääkäri laatii sairauspoissaolotodistuksen, mutta sen sijaan, että hän kirjoittaisi henkilölle tietyn pituisen sairausloman, hän kuvaakin lausunnollaan henkilön työkyvyn rajoitteet ja niiden keston. Jos työpaikalla pystytään ottamaan rajoitteet huomioon, ei sairauslomaa tarvita. Jos rajoituksia ei pystytä huomioimaan, henkilö jää sairauslomalle. Jos henkilön sairaus on niin vaikea, ettei työkykyä ole lainkaan tai jos työssä jatkaminen vaarantaisi toipumisen, hän jää aiempaan tapaan suoraan sairauslomalle.
”Emme ole näiden haasteiden kanssa yksin.”
Ruotsissa on toteutettu malli, jossa työkyvyn arviointi on porrastettu. Siinä missä meillä työkykyä peilataan 300 arkipäivän ajan henkilön omaan työhön tai sitä läheisesti vastaavaan työhön, Ruotsissa työkykyä peilataan henkilön omaan työhön vain 90 päivää. Sairauspoissaolon pitkittyessä henkilön työkykyä verrataan seuraavat 90 päivää kaikkeen hänen työnantajallaan tarjolla olevaan työhön ja 180 sairauspoissaolopäivän tultua täyteen kaikkeen henkilön työssäkäyntialueella tarjolla olevaan työhön. Meillä tuo raja tulee vastaan vasta, kun päädytään hakemaan työkyvyttömyyseläke-etuuksia, jolloin työkykyä arvioidaan suhteessa kaikkeen työhön, jota henkilön voidaan kohtuudella odottaa tekevän.
Suomessa Työote
Toimettomaksi ei Suomessakaan ole jääty. Keski-Suomesta on lähtenyt liikkeelle Työote-hanke, jonka johtoajatuksena on muuttaa sairaaksikirjoittamisen käytäntöjä siten, että erikoissairaanhoidosta kirjoitetaan vain välttämätön sairauspoissaolo. Jatkoa varten henkilö ohjataan työterveyshuoltoon, jossa arvioidaan sairauspoissaolon jatkamisen tarve ottaen huomioon henkilön työn vaatimukset ja toisaalta mahdollisuudet muokata henkilön työtä niin, että työhön paluu olisi mahdollista. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien puolella onkin näin toimien pystytty lyhentämään toipumisaikoja merkittävästi. Toimintamallia ollaan parhaillaan laajentamassa kaikkiin sairaanhoitopiireihin sekä muihin sairausryhmiin.
Muiden maiden toimintamallien kopioiminen suoraan käyttöön ei useinkaan onnistu, sillä ne ovat rakentuneet erilaisessa viitekehyksessä. Työkyvyn arvioinnin varhainen porrastaminen voisi kuitenkin olla käyttökelpoinen tapa uudistaa järjestelmää meilläkin – sen lisäksi, että tuemme voimalla ja vimmalla Työote-hankkeen mukaisen toimintamallin laajenemista.
Jan Schugk
Kirjoittaja on työkykyasioista innostuva työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
