Henkisen kuormituksen kestäessä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia ihminen saattaa mennä eräänlaiseen selviytymismoodiin.
Asiat eivät ole huonosti mutteivät hyvinkään. Ihminen ei koe olevansa sairas, mutta tasapaino on kadonnut. Elämässä täytyy pinnistellä.
Tila on pitkäkestoinen, ja siihen enemmän tai vähemmän tottuu.
Lieviä ahdistuneisuusoireita sekä keskittymisen ja tarkkaavaisuuden pulmia voi ilmetä, mutta psykiatrisen häiriön tunnuspiirteet eivät täyty. Kutsun tilaa siksi pinnistelijän syndroomaksi.
Potilas on tyypillisesti nuori tai keski-ikäinen nainen, jolla on
1) vaativia persoonallisuuspiirteitä
2) itseaiheutettu tarkkaavuushäiriö (ADT, attention deficit trait)
3) stressitilan tai yleisen ahdistuneisuushäiriön oireita.
Esitiedoista selviää aiempia ahdistuneisuushäiriöitä tai masennusjaksoja. Univaikeudet ovat yleisiä. Somaattiset oheissairaudet, joihin liittyy psykologinen osatekijä, eivät ole harvinaisia (esimerkiksi ärtyvän suolen oireyhtymä tai fibromyalgia).
Kymmenen tv-kanavaa
Pinnistelijä hakeutuu terveydenhuoltoon stressin, ahdistuneisuuden ja univaikeuksien vuoksi.
Nykyään hän epäilee usein kärsivänsä myös ADHD:sta. Hän kokee tekevänsä virheitä, unohtelevansa asioita ja elämänsä olevan epäjärjestyksessä. Muita on vaikea kuunnella, ja pitkäkestoinen henkinen ponnistelu tuntuu vaikealta. Päässä on ikään kuin kymmenen tv-kanavaa yhtä aikaa päällä.
Mukana saattaa olla myös liikkeisiin liittyvää levottomuutta, kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta.
Koska samankaltaisuus on ilmeinen, pinnistelijän syndrooma tulkitaan usein tarkkaavuushäiriöksi. Haastattelulomakkeiden ja neuropsykiatrisen tutkimuksen kuuluisi teoriassa erotella pinnistely ADHD:sta, mutta käytännössä näin ei useinkaan tapahdu.
Etenkin jos potilas uskoo vakaasti kärsivänsä tarkkaavuushäiriöstä ja kun diagnosointi keskittyy potilaan senhetkiseen kokemukseen pärjäämisestään eikä faktoihin elämänikäisestä toimintakyvystä, väärän diagnoosin mahdollisuus on suuri.
Virhediagnoosin mahdollisuutta lisää terveydenhuoltoa vaivaava pelko tarkkaavuushäiriöiden alidiagnosoinnista. Diagnoosihakuiselle ihmiselle ei uskalleta sanoa ei.
Päädytään näyttelemään hullunkurista ADHD-farssia kaukana hyvästä lääketieteestä.
Lääkkeeksi kohtuullisuus
Väärin diagnosoitu pinnistelijä saa hoidoksi yleensä amfetamiinijohdannaisen lääkkeen.
Siinä missä ADHD-potilas pystyy stimulantin avulla keskittymään paremmin, pinnistelijä ilmoittaa jaksavansa paremmin. Hoito on silti kyseenalaista. Pinnistelijä yrittää muutenkin liikaa. Kemiallinen tukeminen lisää sitä. Yliyrittäminen ei vähene. Stimulantti voi iskeä pinnistelyssä jopa uuden vaihteen silmään.
Parempi lääke on kohtuullisuus – riittävän suurina annoksina.
Kohtuullisuus on sitä, että ottaa vain sen minkä tarvitsee ja jättää hedelmät, joita ei oikeasti tarvitse, oksalle. Se on vähään tyytymistä ja vapaaehtoista vaatimattomuutta.
Vastakohtia ovat ahneus ja hillittömyys. Moni pinnistelijä ei niitä tunnista itsessään, koska niitä kutsutaan suorituskeskeisyydeksi, perfektionismiksi, päämäärätietoisuudeksi ja armottomuudeksi itseä kohtaan.
Eikö se ole ahneutta, että elämässään keskivertoa paremmin pärjännyt ihminen haluaa itselleen lisää kilpailuetua kemiallisella kyynärsauvalla?
Tai kun mikään ei tahdo riittää?
Vaaralliset työkalut pois
Myös terveydenhuollossa on tilausta kohtuullisuudelle.
Kohtuullista olisi, että pinnistelijät välttyisivät keskeisen ongelmansa lääkkeelliseltä ylläpitämiseltä. Pinnistelystä aikanaan lankeavaa laskua ei tule siirtää lääketieteen keinoin seuraaville sukupolville.
Sekin olisi kohtuullista, että ADHD-kuria ylläpitämään pyrkivät lääkärit eivät joutuisi nimellään ja kunniallaan allekirjoittamaan kollegoiden tehtailemia kyseenalaisia diagnooseja sekä stimulanttireseptejä.
Olisi niin ikään kohtuullista, että lääketieteellisen tutkimuksen tasoa valvovat tahot tekisivät työnsä myös pinnistelijöiden ADHD-tutkimusten kohdalla.
Viranomaisten tehtävä olisi huolehtia siitä, että lääkkeistä ADHD-lääkkeet mukaan lukien on enemmän hyötyä kuin haittaa. Heidän tulisi tehdä johtopäätöksensä pinnistelijöiden kaappeihin päätyvistä lääkkeistä.
Jos potentiaalisesti vaarallista työkalua ei osata käyttää, se on parasta poistaa työmaalta.
Kirjoittaja on LL, psykiatrian erikoislääkäri Terveystalosta
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
