Tämä on kolumni, jonka olen yrittänyt kirjoittaa joka vuosi, viiden vuoden ajan.
Ensimmäinen yritykseni on yhä läsnä, vaikkakin lähes tunnistamattomaksi editoituina lauseina. Toinen versio pursuili täydennyksistä, kolmannesta karsin puolet pois. Neljäs oli valmis teksti, mutta en koskaan lähettänyt sitä eteenpäin.
Näin vaikeaa minun on ollut kirjoittaa sairastumisestani ja siitä toipumisesta. Ei sairaudesta sinänsä, vaan siitä miten pelottava tapahtuma sekoittaa tavanomaisen ajantajun, jatkuvuuden illuusion, tulevaisuuden toiveet. Ja kun juuri niiden varassa lasten olisi hyvä saada kasvaa!
Kun sairastuin, sairastui myös lapsieni äiti.
Kun sairastuin, sairastui myös lapsieni äiti.
Minä, jonka nyt sairastunut rinta oli ollut lapsieni ravinnon ja turvan lähde heidän ensimmäisinä herkkinä kuukausinaan.
Minä, jonka olisi tosi hyvä pysyä elossa vielä muutama kymmenen vuotta, nähdä sydänsurut, valmistujaiset, ehkä jopa lapsenlapsen ihme.
Pitkään oloni oli ristiriitainen. Ymmärsin kyllä, että syöpäni oli ollut pieni, helppohoitoinen. Yksi tuumorin kikkare vain muuten oikein ihanassa ja terveessä rinnassa. Hetkessä pois nyppäisty ja vähän vielä säteitä päälle niin homma oli hoidettu. Mutta pelko jäi. Syövän sairastaneen identiteetti. Pysyvästi järkkynyt turvallisuus. Aikavääristymät.
Pelon ja epäilyn täyttämät hitaat viikot, kun löydös jo oli, mutta tuloksia vielä ei. Sitten muutama sekunti ja jo ovelta lääkärin katseesta näkemäni tieto: syöpä se on. Seuraavat pari tuntia kuljin sumussa, tutkimuksesta toiseen, yksin kylmillä käytävillä. Rinnat valokuvattiin, verta valutettiin. Rastitin kaavakkeita. Oli vaikea muistaa mitä tarkoittaa päivämäärä.
Kehoni ja mieleni ajallinen yhteys pätki. Ensin kehossani oli syöpä ties, kuinka kauan, mutta en tiennyt (enkä erikoisemmin pelännytkään) sitä. Muutaman kuukauden ajan sekä syöpä että tieto syövästä olivat yhtä aikaa läsnä. Hoidoilla syöpä (todennäköisesti) katosi kehosta, mutta ei mielestä. Mitä aikaa elikään mieleni, mitä kehoni?
Tietämisen hetki palaa yhä kehoon kontrollikäynnin lähestyessä ja hoitojen vuosipäivinä. Tuntuu kuin seisoisin taas kirurgin vastaanoton ovella, ensijärkytyksen vallassa. Henki kulkee ahtaammin. Huimaa, närästää. Hillitsen itseäni, etten juoksisi läpi kaikkia erikoisaloja etäpesäkkeitä metsästäen.
On vaikea keskittyä lukemiseen, saati kaivaa itsestä esiin ammattilainen – tai äiti.
Pelon ja epäilyn täyttämät hitaat viikot, kun löydös jo oli, mutta tuloksia vielä ei.
Jos olisin ollut toisenlainen ihminen, olisin ehkä pystynyt hämäämään lapsiani, piilottamaan koko sairastumiseni. Mutta ajattelen toisin: luottamus vanhempaan on arvokkainta mitä lapselleen voi antaa. Tieto lisää tuskaa, kyllä, mutta se tuska on kestettävissä yhdessä.
Tai oikeastaan yhdessä ja erikseen. Tunteiden taakka ei siirry sellaisenaan lapsille, kun vanhempi kantaa sitä ensin itse. Toipua voi vain tuntemalla sen, mikä on tunnettavaksi tullut.
Siksi on ollut välttämätöntä, että uskallan yhä uudelleen jähmettyä kauhusta, kiehua raivosta, ahdistua niin paljon kuin mieli sietää. Että siivilöin tunteitani yhä uudelleen itseni läpi, murskaan suurimmat möykyt psykoterapiassa, ystäville ja kumppanille, vertaisryhmäläisille.
Siivilän läpi kulkee tietysti jotain, hienojakoisempaa pelkoa lapsille asti. Toivon – ehkä itseäni lohduttaakseni – ettei se tarkottaisi vain turvattomuutta.
Se voisi tarkoittaa myös ymmärrystä siitä, että me rakastaessamme altistumme ajankulun vääjäämättömyydelle.
Kirjoittaja on lastenpsykiatri ja psykoterapeutti, joka nauraa elokuvissa väärissä kohdissa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
