Äiti etelän kaupungista otti yhteyttä. Vanhempainillassa oli kerrottu uudistuksesta, joka muuttaisi oppilaiden elämän. Koulussa siirryttäisiin tiedon etsimiseen mieleen painamisen sijasta. Pänttääminen oli tullut tiensä päähän, koskaan enää ei oppilaiden tarvitsisi opetella mitään ulkoa. Tunnelma oli äidin mukaan muistuttanut enemmän herätyskokouksen hurmosta kuin arkista vanhempainiltaa. Äiti vaikutti tolkun ihmiseltä, jopa niin että kertomukseenkin lienee uskominen.
Opettaja oli ottanut esimerkin: uuden oppimiskäsityksen mukaan oppilaan ei enää tarvitse muistaa ulkoa, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki, vaan hänen tulee tietää, mistä kyseinen tieto löytyy. Riittää, kun oppilas tietää, että Pariisi on paikka, kaikki muu tarvittava löytyy netistä.
Esimerkki saattoi olla opettajan itsensäkin mielestä huono, nopeasti tempaistu, ja tarkemmin ajateltuaan hän suosittaisi peruskoulun lopettaneelle Euroopan pääkaupunkien osaamista ulkoa. Kyse ei kuitenkaan ole Pariisista, vaan siitä digimaailman lisääntyneiden tietolähteiden mukanaan tuomasta ajatuksesta, että minkään tiedon ei enää tarvitse olla ihmisen päässä – riittää, kun se on taskussa. Pää saa olla tiedosta tyhjä, kunhan kantaa mukanaan riittävää määrää sähköisiä tietolähteitä ja osaa niitä näppärästi käyttää. Tulevaisuuden ihmiset istuvat päivällispöydässä pitkiä toveja hiljaa selaten kuumeisesti kännyköitään, kunnes kaikki ovat päässeet perille siitä, mistä puhutaan. Kerrottuja uutisia he eivät pysty seuraamaan, koska esiin nousevia nimiä ei ole mahdollista googlata riittävän nopeasti.
On syntynyt ajatus, että oppilas voisi ryhtyä suoraan ymmärtämään ilmiöitä ja hallitsemaan kokonaisuuksia ilman, että osaa faktat, joista kokonaisuudet rakentuvat. On tullut tavaksi puhua erikseen laajojen kokonaisuuksien hallinnasta ja nippelitiedosta. Kokonaisuuden ymmärtäminen perustuu kuitenkin faktojen hallinnalle: ennen kuin ihminen ymmärtää asian, hänen pitää kyetä asettamaan se aiemmin omaksumistaan faktoista muodostuvaan viitekehykseen. Faktat puolestaan vaativat asioiden mieleen painamista.
On tullut myös tavaksi puhua väheksyvästi ulkoluvusta vastakohtana asioiden ymmärtämiselle. Jos ihmisen pitää oppia suuri määrä asioita ulkoa, hän alkaa nopeasti rakentaa itselleen muistisääntöjä ja hakea muistin tueksi asioista logiikkaa aiemmin oppimansa avulla. Kykyä tähän kutsutaan älykkyydeksi. Älykäs toiminta ei kuitenkaan etene tyhjiössä, vaan se saa käyttövoimansa aiemmin omaksutusta tiedosta ja muistiin sullotuista faktoista. Muisti ei myöskään kulu käytössä, vaan mitä enemmän siellä on tietoa, sitä enemmän on ihmisellä kykyä hallita kokonaisuuksia. Miten on syntynyt kuva oppijasta, joka ryhtyy suoraan ymmärtämään kokonaisuuksia, mutta jonka täytyy googlata jokainen tähän ymmärtämiseen johtava fakta?
Nykymaailmassa informaation arviointi, oikean tiedon erottaminen väärästä on haaste. Se edellyttää kykyä laittaa asiat kontekstiin, ja tämän kyvyn puolestaan määrää se, mitä ihminen tietää ennestään. Yksittäisen faktan oikeellisuutta on mahdoton arvioida ilman aiempaa tietämystä. Psykologian opiskelijoita pyrittiin alkuvuosista saakka opettamaan kriittisyyteen. Kun mitään ennen opittua ei asioiden suhteuttamiseksi ollut, ei saatu aikaan muuta kuin että opiskelijat kirjoittivat jokaisen tenttivastauksensa loppuun: ”Tähän tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti”.
Ennen ihmistä, joka tiesi maailman pääkaupungit, pidettiin sivistyneenä. Ei riittänyt, että hän osasi etsiä ne tietosanakirjasta, hänen piti osata ne ulkoa. Pyrky päästä pänttäämään pääkaupunkeja oli yhteiskunnassa voimakas, mutta mahdollisuudet rajoitetut. Mahdollisuuksia lisäämään luotiin peruskoulu. Jos koulu ei pidä tarpeellisena opettaa Pariisin kaltaista nippelitietoa, on vanhempia, jotka sen tekevät. Ero erilaisista kotitaustoista tulevien lasten välillä kasvaa. Palataan entiseen yhteiskuntaan, jossa kotitausta koulun sijasta määrää lapsen sivistyksen.
Kirjoittaja:
Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.
Juttu on julkaistu Lääkärilehdessä 7/2017.
