Hieman ennen kuin koronaviruksesta tuli yleinen käsite, kävelin kallionseinämää myötäillen mahtavan pienen polun, Caminito del Reyn. Tuo kuninkaan polku rakennettiin alun perin vesivoimalaitoksen työntekijöitä varten, mutta kuningas Alfonso XIII:n käveltyä reitin tasan sata vuotta sitten siitä tuli tunnettu nähtävyys. Näkymät yli sata metriä alempana virtaavalle joelle ovat huikaisevat. Vaikka yläilmoissa kalliota syleilevä polku ei ole korjausten jälkeen enää kuolemanvaarallinen, maisemien ihailu kutsuu kulkijaa hidastamaan tahtia.
Maailman kenties kuuluisimpien autoteiden listalle kuuluvat Route 66 Yhdysvalloissa, SS163 Amalfin rannikolla Italiassa ja Great Ocean Road Australiassa. Myös näistä teistä saa eniten irti – ja selviää hengissä - ajelemalla hitaasti, elämällä hetkessä. Kuuluisien teiden listalla ei ole ainoatakaan moottoritietä.
Moottoriteillä on toki tarkoituksensa: päästä mahdollisimman nopeasti pisteestä A pisteeseen B. Ne soveltuvat kuuluisia, kiemuraisia teitä paremmin kiireisille ja toki tavaroiden kuljettamiseen. Mutta kuinka usein meillä on oikeasti kiire? Mihin meillä on kiire? Mikä on tämän kiirehtimisen lopullinen tavoite? Ja miten käy uteliaisuudelle, ihmettelylle ja ilolle, joita ihminen tuntee kulkiessaan rauhassa ympärilleen katsellen?
Joidenkin viime vuosien aikana Suomessa on sorruttu kiireen ja kestämättömän kilpailun mantraan. Joitakin otsikoita lukiessa voisi jopa luulla, että Suomi on putoamassa maapallolta. Antoine de Saint-Exupéryn viisaassa sadussa Pikku Prinssi vain aikuisilla oli kiire. Enää se ei riitä, vaan nyt pienet lapset pitää saada leikkiensä parista nopeammin kouluun ja nuoriso yhdessä putkessa perusopinnoista jatko-opintoihin ja töihin. Pikkulapset itkevät kiireisen vanhemman kiskoessa haalareita päälle. Osa nuorista kapinoi pitämällä suunniteltuja välivuosia, osa alistuu kohtaloonsa ahdistusta ja alakuloa tuntien.
Entä jos antaisimme kasvulle tilaa ja rauhaa? Entä jos vanhemman ei tarvitsisi kärsiä huonosta omatunnosta töissä jätettyään itkuisen lapsen kiireessä päiväkodin ovelle? Entä jos nuoret saisivatkin ihmetellä itseään, toisiaan ja maailmaa ja vaihtaa halutessaan opintosuunnitelmaa? Onko aikuisuudessa enää mitään, mikä ihan itsestään vetäisi nuoria puoleensa, vai olemmeko tehneet aikuisten elämästä niin pakkotahtista, että nuorisoa on piiskattava ja pakotettava etenemään putkessa samaa kohtaloa kohti?
Mihin on unohtunut suomalainen kansanviisaus: ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi? Vai uskoisimmeko ennemmin japanilaisia: kun unohdamme kiireen, alamme muistaa asioita, jotka olemme kiireessämme unohtaneet?
Kenties monien visaisten ongelmien ratkaisut vaativatkin juuri luottamusta, että uteliaisuudelle ja ihmettelylle annettu aika lietsovat lapsissa ja nuorissa kytevää luovuutta. Luottamusta siihen, että kiemuraisella tiellä on tarkoituksensa, ja että sieltä käsin maailman näkee tarkemmin kuin moottoritiellä kiitäessä.
Silja Kosola
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
