Psykiatri Tove Hertzberg totesi 15.1.2022 Hufvudstadsbladetissa, että julkisella sektorilla yli puolet hänen työajastaan on mennyt dokumentointiin ja työtehtävien tilastointiin. Hertzberg lisäsi haastattelussa, että hoitoala on omaksunut konsulttipuheen ja käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”tuotantolinjat”. Tuottavuus mitataan potilaskäynteinä, eikä systemaattista seurantaa hoidon vaikutuksista tehdä.
Artikkelissa haastateltiin kahta muutakin julkisen sektorin työntekijää, jotka olivat tehneet työoloistaan saman päätelmän kuin Hertzberg ja irtisanoutuneet. Hyvinvointivaltion saumat irvistelevät pahan kerran, kun motivoituneet ihmiset uupuvat asiantuntijatyönsä pirstoutumiseen.
Tämähän on tuttua jostakin, ajattelin haastattelun luettuani. Ja muistin sitten Juha Jokelan näytelmän ”Dosentit”, jonka näin syyskaudella 2021 Kansallisteatterissa. Näytelmä kertoo sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasen havahtumisesta siihen, että yliopisto ei ole entisensä ja että työolot ovat muuttuneet lähes sietämättömiksi.
Työajasta kohtuuttoman suuri osa menee muuhun kuin ydintyöhön, johon on kouluttauduttu pitkään. Digitaaliset järjestelmät hallitsevat ja kahlitsevat työaikaa, ajattelua ja vapaata intellektualismia. Jostain on omaksuttu kaiken lävistävä ajatus siitä, että järjestelmät ovat tärkeämpiä kuin yksilöt.
Yliopistojen ikiaikaiset ylpeydenaiheet, autonomia ja tieteen vapaus, onkin yllättävän helppo pyyhkiä pois ja hävittää. Tarvitaan vain kontrollijärjestelmä, jonka tarkoitus on tehostaa ja yhdenmukaistaa asiantuntijatyötä. Yksilö menettää arvovaltansa, joka perustuu elämän mittaan kerättyyn tietämykseen ja ajatteluun. Valta päätyy tahoille, jotka perustelevat vallankäyttönsä tuottavuudella. Näitä periaatteita ei kyseenalaisteta.
Jokelan näytelmässä kaikkialle ulottuvia ja yhä enemmän alaa valtaavia seuranta- ja raportointijärjestelmiä verrataan panoptikoniin, joka on filosofi Jeremy Benthamin kehittämä vankilatyyppi. Panoptikon-vankilan keskellä on tarkkailutorni, josta näkee jokaiseen selliin. Vangit eivät tiedä, milloin heitä seurataan, joten he sisäistävät tarkkailun ja muokkaavat käyttäytymistään järjestelmän toiveiden mukaiseksi. Panoptikonia on käytetty yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vertauskuvana paitsi valtiollisille kurinpito- ja tarkkailujärjestelmille myös tietokonesovelluksille, joiden avulla työnantaja voi lakkaamatta kerätä dataa työntekijöistä ja seurata näiden toimintaa ja tehokkuutta.
Sinä iltana, kun seurasin professori Johanna Virtasen ja hänen assistenttinsa Fiona Eskolan kujanjuoksua panoptikonsysteemin, konsulttipuheen ja sosiaalisen median pauhun keskellä, Kansallisteatterin katsomossa taisi olla tavallista runsaammin yliopistolaisia, niin paljon nauruja ja huokauksia kuulin ympäriltäni. Olen itsekin taidealalla kokenut, kuinka yhä useammin asiantuntijuus kiistetään eikä vuosikymmenten mittaan kartutetulla aineettomalla pääomalla ole tuottavuuskisassa merkitystä, ja siksi Dosentit teki minuun syvän ja vapauttavan vaikutuksen.
Taidetta ja kulttuuria on pandemian aikana luonnehdittu hyvän ajan ylimääräiseksi iloksi. Mutta niin kuin Jokelan ”Dosentit” osoittaa, taide voi puhua suoraan meille ajastamme ja elämästämme siinä. Teos voi kertoa dosenteista ja samalla meistä kaikista, sillä taideteos katsoo suoraan siihen, missä yhden ihmisen voi olla vaikeaa erottaa rakenteita. Taide onkin kuin käänteinen panoptikon; sen avulla yksilö voi tarkastella järjestelmää ja kokea, ettei ole yksin. Siksi taide vapauttaa meidät myötätuntoisiksi itseämme ja toisia kohtaan.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
