Puolisoni on professori ja oman alansa etevimpiä. Minä olen lääkäri ja ihan pätevä itsekin. Muutimme kuukausi sitten uuteen kotiin ja kohtasimme osaamisemme rajat.
Emme osanneet laittaa valaisimia kattoon. Minä googletin illat ja yritin valottomassa, pimenevässä asunnossa erottaa ruskeita johtimia sinisistä ja ymmärtää maadoitusjohdon merkitystä. Lopulta avasimme Facebookin, otimme liittimistä ja johdonpätkistä kuvia ja nöyrästi turvauduimme joukkoälyyn.
Neuvo kerrallaan johdot löysivät oikeat kolonsa ja viimein valo syttyi tamperelaisessa kerrostaloasunnossa.
Tämä oli ilmeisesti sitä elinikäistä oppimista.
Tapahtuma rakentui kolmesta näytöksestä: osaamattomuuden tunnustamisesta, tiedon etsimisestä ja uuden oppimisesta. Hyvin yksinkertaista ja laajennettavissa moneen muuhunkin tilanteeseen.
Tätä kolumnia pohtiessani Facebookin Lääkärit-ryhmässä käytiin keskustelua lääkärikoulutuksen antamasta valmiudesta lääkärin työhön. Monen keskusteltuun osallistuneen kokemus oli, että vasta töissä on monet opit kerätty, osalla kantapään kautta tai potilaan opastamana.
Niin jännittävää ja hurjaa kuin se onkin, näin asioiden kuuluisikin mennä. Lääkärikoulu ei voi opettaa kaikkia työssä tarvittavia temppuja ja taitoja. Sen sijaan yliopisto voi opettaa tunnistamaan osaamattomuuden ja etsimään ratkaisuja, kasvamaan asiantuntijana omalla alallaan.
Tämä ala, jos nyt jokin, on elinikäisen oppimisen ala. Jos luulee jo kaiken osaavansa, on luultavasti väärässä tehtävässä. Tai kuten kollega, kirurgi Ville Vänni Ylen haastattelussa vuonna 2018 saman muotoili: ”Siinä vaiheessa, kun luulee osaavansa kaiken, on aika jäädä eläkkeelle. Silloin muuttuu vaaralliseksi.”
Huippuasiantuntija tietää paljon lähes ei-mistään. Siis paljon omalta kapealta sektoriltaan, mutta eipä juuri muusta.
Osaamisen ja osaamattomuuden teemaa voi tutkistella myös toisesta, melko ilmeisestä näkökulmasta: Osaaminen on jakautunut laajalle joukolle ammatteja ja ihmisiä. Kukaan ei osaa, eikä voi osata kaikkea. Lääkärin koulutukseen ei sisälly tieto, miten valaisin kootaan, mutta sähköasentaja oppinee tämän ensimmäisellä viikolla ammattikoulussa.
Kohtaan työssäni ammattikoululaisia ja välillä sivistän itseäni kyselemällä heiltä heidän opiskelemastaan alasta. Kuuntelen usein ymmärtämättä sanaakaan siitä, mitä he kertovat ICT-asentaja- tai pintakäsittelyopinnoista ja tunnen iloa seuratessani heidän kasvavaa ammattiylpeyttään.
Sen ylpeyden rinnalla häilyy kuitenkin edelleen häivä alemmuuden tunnetta. Tunnetta ei vähennä se, että keväisin media sivuuttaa juhlauutisoinnissaan ammattiin valmistujat ja otsikoihin nousee L-suoran saavuttaneet valkolakit.
Ja vähättely jatkuu tämänkin jälkeen. Kun opetusministerille valittiin sijainen, ei julkinen huomio kiinnittynyt sijaisen vastaansanomattomaan poliittiseen kokemukseen tai vaalimenestykseen, vaan ammattikoulutaustaan. Keskustelun sävy oli alentava ja kaiken osaamisen kyseenalaistava.
Tällainen puhe on erityisesti nuoria rikkovaa ja hierarkisoivaa. Paradigma tulisi juoksuttaa toisin: Kaikkien ammattitaidolle löytyy kysyntää ja sen lisäksi elämänmittaisella matkalla oppii koko ajan lisää.
Tässä uuden kodin asukkaana olen uhkunut kiitollisuutta ja ihailua taitaville eri alojen ammattilaisille. Olen muistellut hyvällä nuorta sähköasentajaa, huoltofirman työntekijää ja keittiökalusteliikkeen kavereita. Olen onnellinen, että voin rauhassa todeta osaamattomuuteni ja saada ammattilaisen apua.
Mielelläni olen myös oppinut uutta. Nyt valaisinten kokoaminen onnistuisi vaikka keskellä yötä: sininen johdin N-liittimeen, väri samaan väriin.
Miila Halonen
Nuorisolääkäri, joka uskoo yhä hyvinvointivaltioon.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 43-44/2020.
