Herään aamulla yksin ja kaikki on hyvin, tiedän heti missä olen. Pappa ja mummu ovat lähteneet jo töihin. Keittiöstä leijailee hiivaleivän tuoksu, maailman parasta leipää, suoraan uunista, voita ja kinkkua päälle, ja teetä. Saan nuohota vanhaa taloa koko päivän, etsiä aarteita nurkista ja kaapeista, maata pihalla viltin päällä ja lukea eläinkirjaa, nukkua hetken voikukkien kanssa. Tiedän, että illan suussa pappa ja mummu tulevat kotiin, pappa kertoo minulle juttuja ja olen täällä vielä huomennakin. Lapsen suuri onni.
Aurinkoinen, kirkas, hiljainen kesäpäivä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Kävelen 7-vuotiaan poikamme kanssa verkkaisesti kerrostalon pihamaalla, käsi kädessä. Kongista vastaamme astelee naapurin rouva kesämekossaan, vähän boheemi ja etäinen hyvän päivän tuttu, emme juuri ole tekemisissä. Huomaan, että hän lähestyessään katselee meitä kovin kiinteästi ja tarkasti. Parin metrin päässä meistä hän pysähtyy, mekin pysähdymme, hän katsoo meitä molempia vuorotellen ja sanoo hämmästyneenä: ”Teistähän oikein säteilee sellainen…”. Käsi lentää suulle kuin viimeisen sanan tukahduttaen, nainen punastuu ja lähtee vähän liian nopeasti jatkamaan matkaansa.
Tiedän kyllä mitä hän tarkoittaa, kuinka en tietäisi. Lauseen viimeinen sana olisi voinut olla rakkaus, se olisi voinut olla rauha, se olisi voinut olla onni. Harvat hetket jäävät mieleen niin vahvasti, että ne muistaa tarkkaan vielä vuosikymmenien päästä, mutta tämä hetki jää. Pieni poika, minä ja turvallinen onnen tunne, mitään pahaa ei koskaan voisi tapahtua meille. Meillä on aikaa pysähtyä hetkeksi keinumaan yhdessä, meillä on kaikki. – Isi, tarkottiks toi täti että me ollaan ilosia? – Tarkotti.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vaimoni ja minä olemme uponneet trooppisen yön pehmeään mustaan. Istumme hotellihuoneen parvekkeella, vain me ja gekot katossa, hiljalleen hupeneva pullo viileää roseeviiniä pöydällä. Lepakot suhahtelevat ohi kuin nuolet, kaskaiden ääni, palmujen ja meren huokailu, tuulen hipaisu silloin tällöin. Ei ajatella, ei suunnitella, ei puhuta paljon, joku vaimea, laiska, joutava lause yön nieltäväksi. Yö on kaikki mitä on, kaikki mitä tarvitsemme, eilinen ja huominen kuuluvat toiseen elämään.
Noista hetkistä tiedän mitä onni on: puhdasta olemista, heittäytymistä, unohtamista, ajelehtimista. Lapsen tapa olla. Mikään saavutus ei tee onnelliseksi. Paiskoin kovasti töitä päästäkseni yliopistoon, pääsin ja ajattelin: no ihan hyvä, nyt sitten opiskellaan vähän. Opiskeltiin toistakymmentä vuotta, väiteltiin, sen jälkeen jäin pariksi tunniksi yksin, kävelin pieneen baariin Ateneumin takana, istuin alas ja otin oluen. Olin tyytyväinen, huojentunut, tyhjäfrakkinen, mutta onnellinen en ollut. Kun viidentoista vuoden pätkätöiden jälkeen sain viimein pysyvän työpaikan, olin ratketa riemusta, mutta onnellinen en ollut.
Päämäärät tuntuvat tärkeiltä niin kauan kun ne ovat edessä. Kun ne ovat takana ja niistä tulee saavutuksia, ei välttämättä tiedä mitä on saavuttanut ja miksi. Asiat ovat hyvin, ehkä paremmin kuin ennen, mutta ei tämä nyt niin tärkeää ole.
Viime vuoden lopulla vaimoni ja minä toteutimme unelmamme ja muutimme Espoosta Helsingin keskustaan. Katselen ikkunoista ulos, kävelen kaduilla ja katselen ikkunoista sisään. Tuntuu hyvältä, todella hyvältä, olen – niin, olen melkein onnellinen, mutta näin ei tulla onnelliseksi.
Minulle onnellisuus on sitä, että tiedän pystyväni kokemaan onnen hetkiä, päästämään kaikesta irti. Silloin tiedän myös, että en elä turhaan. Sitten joskus, vähän ennen kuin lähden paikkaan jota ei ole, muistan kirkkaasti vain onnen hetket. Kaikki muu on kohinaa.
Johannes Enroth
Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä kasvibiologian yliopistonlehtori ja parantumaton nostalgikko, joka on kiinnostunut mm. evoluutiosta.
Julkaistu Lääkärilehdessä 24/13.
