Onko saattohoidon kehittäminen oikeilla raiteilla?

Saattohoitotyötä neljännesvuosisadan tehneenä tekee mieli yrittää kurkistaa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Saattohoidon ja palliatiivisen hoidon saatavuus on parantunut. Palliatiivisia poliklinikoita on perustettu sairaanhoitoalueille, ja sosiaali- ja terveysministeriössä istuu työryhmä pohtimassa rakenteita. Hoitoalan ja lääkärien peruskoulutukseen on suunniteltu parannuksia.

Silti vieläkin voidaan kysyä, tehdäänkö asioita oikein ja oikeita asioita? Pysyvätkö sisältö ja laatu mukana kehittämisen tahdissa? Onko taattua, että laajentuva toiminta täyttää potilaiden toiveet? Tätä mietitään muuallakin, myös saattohoidon emämaassa Britanniassa.

Saksassa on todettu, ettei palvelujen laatu nykyään välttämättä takaa potilaiden kannalta merkityksellisiä tuloksia. Lancetissa esitetään, että potilaiden näkökulman pitäisi tulla korostuneemmin esille myös palliatiivisen hoidon toteutuksessa (1).

British Medical Journalissa todetaan, että palliatiivisella konsultaatiotoiminnalla on vain pieni vaikutus potilaiden elämänlaatuun, ja sekin tulee esiin lähinnä sellaisilla syöpäpotilailla, jotka pääsevät palvelujen piiriin varhain (2). Erikoistuneella palliatiivisella hoidolla ei Cochrane-katsauksessa nähty merkittävää vaikutusta depression oireisiin. Palliatiivisen intervention merkitys jäi pieneksi syöpäpotilailla, kun sitä mitattiin psykososiaalisella hyvinvoinnilla (3,4).

Sekä Suomessa että Tanskassa lääketieteen koulutuksessa puutteita havaittiin nimenomaan henkisen hyvinvoinnin tukemisessa, ryhmätyön opetuksessa sekä lääkärien itsereflektion lisäämisessä.

Lääkärit eivät välttämättä palliatiivisessa työssäkään hallitse kaikkia alueita. Kun vielä moni­ammatillinen yhteistyökin puuttuu, potilaiden tarpeet ja tarjottu hoito eivät aina kohtaa. On varsin selvää, ettei polikliininen vastaanottotyö työmuotonakaan vastaa palliatiivisen hoidon potilaan ja hänen lähipiirinsä tarpeisiin.

Potilaiden ja läheisten rooli päätöksenteossa ja hoidon linjaamisessa on jäänyt usein myös liian pieneksi. On helpompaa rakentaa organisaatiomalli, johon potilas sovitetaan, kuin pystyttää hoitomalli, jossa ongelmista ja niiden ratkaisuista neuvotellaan yhdessä. Hoitopolkujen tekemisessä lähdetään liian harvoin potilaiden kokemista ongelmista. Tanskassa on meneillään tutkimus, jossa pohditaan potilaiden valtuuttamista itseään koskevassa päätöksen­teossa.

Taloudellisten menetysten minimointi kuoleman lähestyessä tulisi järjestää paremmin. Elämän lopussa suuri kustannustaakka kohdistuu potilaille ja perheille eikä hoitojärjestelmälle (5). Sen vähentämiseksi yksi ratkaisu voisi olla saattohoitovapaa Ruotsin mallin mukaan sai­rauslomien ja työstä poisjäämisen sijaan.

Saattohoitokodit, jotka ovat jo pitkään toteuttaneet tällaista toimintamallia, ovat tällä hetkellä ahtaalla taloudellisesti. Osin se liittyy ajatteluun, että saattohoidon laajetessa yhä useammalle taholle ajatellaan kaikkien osaavan tehdä kaikkea. On syytä kysyä, onko näin.

Kirjoittaja:

Juha Hänninen

LL, palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys

Julkaistu Lääkärilehdessä 7/2019.