Ruotsissa tutkittiin äskettäin, missä määrin terveydenhuollon päättäjillä on asiantuntemusta ja kykyä soveltaa lääketieteen etiikkaa johtamisessa. ”På den här nivån är det inte etik utan ekonomi vi pratar om”, vastasivat monet. Tulokset viittasivat siihen, että etiikalla on hyvin heikko asema käytännön päätöksenteossa.
Tutkimukseen haastateltiin Tukholman läänin kolmea avainryhmää: maakäräjäpoliitikkoja, johtavia virkamiehiä ja terveyden- ja sairaanhoidon korkeinta johtoa. Heillä on suurin vastuu budjeteista, hoitosopimuksista ja uudistusten toimeenpanosta. Tukholma valittiin, koska terveydenhuollon palveluja on siellä kaupallistettu voimaperäisimmin.
Miksi johtamisen pitäisi sisältää muutakin kuin hallinnollista ja taloudellista osaamista? Siksi, että uudistuksia tekevien eettinen pätevyys on luottamuksen edellytys. He luovat ne ehdot, jotka vaikuttavat esimerkiksi työntekijöiden määrään ja jatkokoulutuksiin, työolosuhteisiin ja potilasturvallisuuteen eli siihen, kuinka eettisesti hoito voidaan käytännössä toteuttaa. Tutkijoiden mukaan myös lääkäreillä, joista on tullut päättäjiä, on taipumus siirtää fokus hoidon etiikasta markkina-ajatteluun ja asettaa taloudelliset arvot etusijalle.
Hoitamisen etiikan lähtökohta on tasa-arvon toteutuminen ja ihmisarvon kunnioittaminen. Kun ihminen sairastuu, hänestä tulee muista riippuvainen ja haavoittuva. Sana ”potilas” tulee latinan sanasta patiens – kestää ja kärsiä. Potilaana itsearvostus on uhattuna ja peilautuu siitä, millaista kohtelua saa ja millaisten katseiden kohteena on. Esineellinen suhtautuminen ja välinpitämättömyys saa ihmisen tuntemaan itsensä arvottomaksi. Kun tuntee olevansa vain taakkana, menettää elämänhalunsa.
Ihmisoikeuksien julistus ja EU:n perusoikeuksien 1. artikla pitää arvokkuuden säilyttämistä ihmisoikeutena. Se määritellään monissa maissa hoidon ydinasiaksi. Esimerkiksi Englannissa terveysministeriö on lanseerannut nollatoleranssin arvokkuuden loukkauksille iäkkäiden hoidossa. Arvokkuutta säilyttää ystävällinen, henkilökohtainen ja kunnioittava suhtautuminen, mikä edellyttää riittäviä henkilöstöresursseja, vuorovaikutustaitoja, oikeaa asennetta ja ammattimoraalia.
Sairaan itsearvostusta murentaa ja paranemista vaikeuttaa hoidon ja hoitosuhteiden katkeileminen. Pitkäaikaisesti sairaat kokevat liian usein, että on yhdentekevää, kuka heitä milloinkin hoitaa. Hoito on meillä perinteisesti järjestetty organisaation eikä potilaan tarpeiden lähtökohdista. Valtiotieteen tohtori Päivi Rissanen kuvaa väitöstutkimuksessaan ”Toivoton tapaus?” 500 ihmisen osallistuneen hänen mielenterveysongelmansa hoitoon. Myös syöpäpotilaat ja monet muut vakavasti sairaat tapaavat hoitonsa aikana kymmeniä lääkäreitä. Tämä vähentää työn mielekkyyttä myös työntekijöiden näkökulmasta ja lisää esineellisen kohtelun vaaraa.
Kilpailutuksen ja jatkuvien tarjouskierrosten omaksuminen niihinkin tilanteisiin, joihin ne eivät sovi, on edelleen katkonut hoitosuhteita. Kuulin vammautuneen lapsen vanhempien saaneen asiantuntijalta lakonisen vastauksen ”tuttuus ei ole terapian peruste”, kun he toivovat kuntoutuksen jatkamista tutun fysioterapeutin kanssa. Heidän oli totisesti vaikea kokea lastaan arvostetuksi.
Suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisesta on kirjoitettu uupumukseen asti. Kirjoitukset ovat käsitelleet valtaosin rakenteellisia ja hallinnollisia muutossuunnitelmia. Olisi kiinnostavaa tutkia, minkälaiseksi väsymättömät asiantuntijat ja poliitikot arvioivat meillä terveydenhuollon etiikan roolin kehittämistyössä.
kirjoittaja:
Päivi Hietanen
onkologian dosentti, psykoterapeutti
Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 36/2017
