Eikö teitä tuskastuta tämä keskustelu? Lehdistössä kerrotaan ties monennettako kertaa, että nuoret ovat masentuneita ja ahdistuneita ja nuorten itsetuhoisuus on hälyttävän yleistä.
Sitten seuraa kaksi päätelmää: a) harmitellaan, että palveluja on liian vähän tai niihin on vaikea päästä, ja b) sanotaan, että koulun pitäisi ottaa näistä nuorista koppi ja pitää heidät lujemmin otteessaan.
En tietenkään vastusta mielenterveyspalveluja, mutta ei kai kukaan kuvittele, että nuorten masennus ja ahdistus johtuisi siitä, että ei ole palveluja. Ahdistus tulee ensin, palveluja tarvitaan sitten.
Sen sijaan uskon vapaaseen leikkiin – ja tarkoitan tällä leikkiä, josta vanhemmat pysyköön kaukana.
Koulu sen sijaan – jos en vallan väärässä ole – saattaa usein olla nimenomaisesti nuorten ahdistuksen lähde. Jos näin on, niin en sitten tajua, miten enemmän koulua voisi tuottaa vähemmän ahdistusta.
Sallikaa minun kysyä tämä olennainen kysymys: Kuinka kasvatetaan robusteja ja resilienttejä lapsia? Lapsia, jotka astuvat maailmaan rohkeasti, jotka eivät lannistu vastoinkäymisistä ja jotka ongelmia kohdatessaan ottavat käyttöön järkensä ja sydämensä ja selvittävät tiensä elämän myrskyissä eteenpäin.
No, ei tällaisia lapsia kai kasvateta millään metodilla, vaan heille on annettava vapaus kasvaa sellaiseksi itse. On oltava vapautta leikkiä ja vapautta tutkia, vapautta kulkea ja vapautta kokeilla. Vapautta tulla ja mennä.
Mistä onnellinen elämä on tehty? Siitä ainakin, että voi seurata omaa sisäistä motivaatiotaan, sen sijaan että meitä ohjaisivat ulkoa tulevat motivaattorit, kuten kepit tai porkkanat tai toisten odotukset.
Kun tunnemme, että olemme itse oman elämämme ohjaimissa, että voimme itse valita oman tiemme ja että meillä on riittävät taidot toteuttaa sitä mitä tavoittelemme ja meillä on rakastavia ystäviä ympärillämme, eihän meitä mikään voi pysäyttää.
Kaikki me toivomme lapsistamme tällaisia, mutta miten se onnistuu?
Pitäkää minua kerettiläisenä, mutta en usko, että se tulee koulusta. En usko, että se tulee aikuisten ohjaamista harrastuksista. En usko, että se tulee siitä, kun lapsi kokoaa yksin huoneessaan unelmiensa legoa. En usko, että se tulee siitä, että lapset käyvät isän kanssa uimahallissa tai äidin kanssa hoplopissa.
Sen sijaan uskon vapaaseen leikkiin – ja tarkoitan tällä leikkiä, josta vanhemmat pysyköön kaukana. Tarkoitan leikkiä, jossa sekalainen joukko naapuruston lapsia seikkailee metsissä ja joutomailla, kiipeilee puissa, istuu vahingossa muurahaispesän päällä ja mulauttaa saappaansa ojaan.
Vertailukohtanani on metsästäjä-keräilijöiden lapsuus. Heidän lapsensa kulkevat vapaasti 3–13-vuotiaiden sekaryhmissä. He leikkivät ja tutkivat maailmaa keskenään, ja näissä ryhmissä he oppivat, miten ystäviä tehdään ja miten ystävistä pidetään kiinni. Näissä ryhmissä he oppivat neuvottelemaan, oppivat miten saada omat tarpeensa kuulluksi, miten he voivat auttaa toisia ja miten kiusaajat pannaan kuriin.
Siksi en usko, että mitkään superpalvelut korjaavat ahdistusepidemian juurisyytä, vielä vähemmän koulu.
Kun ikäerot ovat suuria, vanhempien lasten on osattava tulla pienempien tasolle, ja pienimmät katsovat isompia roolimalleina.
Näin kaikki sosiaalisen kanssakäymisen taidot opitaan luonnollisella tavalla päivittäisen yhdessäolon kautta. Tällaisista lapsista – uskallan sanoa – tulee robusteja ja resilienttejä nuoria.
Kun siis minulta kysytään, mistä johtuu nuorten ahdistusepidemia, vastaan näin: Liian vähän vapaata leikkiä ja yhdessäoloa toisten lasten kanssa ja liikaa aikuisten ohjaamaa toimintaa, jota omat poikani kutsuvatkin osuvasti ”sääntöilyksi”.
Siksi en usko, että mitkään superpalvelut korjaavat ahdistusepidemian juurisyytä, vielä vähemmän koulu.
En kylläkään tiedä, miten tähän juurisyyhyn voisi puuttua, mutta ehkä se selviäisi, jos puhuisimme enemmän lasten vapaudesta kuin lasten koulusta.
Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
