Itämeren alueen kirjailijoiden yhteistyöjärjestö Baltic Writers’ Council kokoontui Visbyssä huhtikuun lopussa. Koska järjestöön kuuluu kielen ammattilaisia – paitsi kirjailijoita myös kääntäjiä – keskusteluissa nousi esiin useita kielenkäyttöön liittyviä kysymyksiä.
Yhdistäväksi aiheeksi nousi kokouspäivien aikana kansallisten kielien asema yliopisto-opetuksessa ja tieteellisissä julkaisuissa. Suomalaiset ja virolaiset nostivat keskusteluissa esiin sen, että molemmissa valtioissa nimenomaan yliopistolaiset ovat luoneet käsityksen kansasta ja kansallisvaltiosta, ja tähän käsitykseen on vahvasti vaikuttanut ajatus siitä, että korkeintakin sivistystä on voitava antaa kansankielellä – kuten kirkonkin opetus on näissä maissa annettu.
Tämä kansankielisyys on käytännössä tarkoittanut kielen rakentamista, kehittämistä ja luomista. Suomen kirjakielen kehittäjistä ensimmäinen oli Mikael Agricola 1500-luvulla, ja hänen jälkeensä tehtävään tarttui Elias Lönnrot, lääkäri, tutkimusmatkailija ja kielitieteilijä.
Lönnrotilla oli syvä vakaumus: kansankielellä on voitava ilmaista kaikki, mikä sivistyneessä valtiossa on tarpeen julkituoda. Sen vuoksi hän ryhtyi kehittämään muun muassa kasvitieteen, hallinnon, opetuksen ja lääketieteen sanastoa. Kaikkien meidän käyttämät sanat valtimo, laskimo ja kuume ovat Lönnrotin luomuksia, kuten myös kirjallisuus, sopimus, sivistys ja äänioikeus.
Lönnrot ja hänen aikalaisensa uskoivat siihen, että kansa ymmärtää paremmin sitä koskevat päätökset, kun ne ilmaistaan sen käyttämällä kielellä. Ja kun kieli kehittyy sivistyskieleksi, sen puhujat kokevat osallisuutta valtiosta ja sellaisistakin kuvitteellisista kokonaisuuksista kuin kansakunta.
Kansallisuusajatukselle perustuva kielipolitiikka ei tietenkään ole ongelmatonta; kielivähemmistöjä on sorrettu ja työnnetty marginaaliin kansalliskiihkoisilla perusteilla. Mutta perusajatusta siitä, että tiettyä kieltä puhuvien ihmisten on saatava tietää heitä koskevat päätökset omalla kielellään, voidaan käyttää myös vähemmistöjen suojana ja tukena.
On järkyttävää havaita, että lääkäri Elias Lönnrotin perintö on kokonaan hukattu sote-ratkaisuja tehtäessä. Sanahirviö kapitaatiomaksu on tuotu keskusteluun, joka koskee mitä intiimeimmin kaikkia kansalaisia. Kuka ymmärtää tuon sanan? Olen latinisti ja tiedän siksi sanan caput, joka tarkoittaa päätä. Sen monikkomuoto on capita. Siis, olen päätellyt, päistä on jotenkin kysymys. Sen pidemmälle en ole järkeilyllä päässytkään. Mieleen on juolahtanut dekapitaatio, joka tarkoittaa pään poistamista.
Lainsäätäjiemme terminologisen ylimielisyyden vuoksi ei ole ihme, että meillä tavallisilla kansalaisilla on kapitaatiomaksuun liittyviä huolia ja epäilyksiä. Meillä kirjallisuuden maailmassa sanotaan, että sumeasti ilmaistu on sumeasti ajateltu.
Autoritaarinen ajattelu pohjautuu siihen, että on kyselemättä uskottava siihen, mitä ylemmät sanovat, koska heillä on viisaus ja tieto. Nyt meitä demokraattisen tasavallan kansalaisia vaaditaan omaksumaan hämärä käsite kapitaatiomaksu ja siitä seuraavat käytännön toimet ilman, että kukaan tietää, mitä se todella tarkoittaa.
Kansalaisten terveystietojen pohjalta tehtävä profilointi on epäilyttävän kuuloinen hanke, ja terveysyrityksille suoritettava kapitaatiomaksu tuo atavistisella tasolla mieleen agraari-Suomen vaivaishoitomaksut ja huutolaisuuden. Vieraskielinen nimi ei paranna mielikuvaa taustalla olevasta suunnitelmasta – se kertoo vallanpitäjien vieraantuneen vallankäyttönsä kohteista.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 18/2018.
