Luin Potilaan Lääkärilehdestä aivovamman kuntoutusta käsitelleen kirjoituksen, joka on aiemmin julkaistu Lääkärilehdessä. Juttu loi mielikuvaa, että potilaaseen istutetaan aivovammakuntoutuksessa sairaudenkuva ja että keskivaikea vamma on sitkeällä asenteella voitettavissa.
Oma kokemukseni on päinvastainen.
Sain vuonna 2009 liikenneonnettomuudessa muun muassa kallonmurtuman ja keskivaikean aivovamman. Päättäväisyyteni ansiosta valmistuin samana vuonna juristiksi. Olin tehnyt töitä opintojen ohella, ja neuropsykologisen kuntoutuksen turvin palasin työelämään.
Olin vammautuessani 26-vuotias ja menetin samassa onnettomuudessa kihlattuni, kaksi viikkoa ennen häitä.
Tein töitä – vaikkakin vajaata viikkoa – päänsärystä, kuormitusväsymyksestä, muistihäiriöistä ja psykiatrisista oireista huolimatta. Olin vammautuessani 26-vuotias ja menetin samassa onnettomuudessa kihlattuni, kaksi viikkoa ennen häitä. Siitäkin syystä takerruin työuraan ja ammatti-identiteettiin.
Lopulta uuvuin vakavasti.
Yksi syy tilanteeni pitkittymiselle ja uupumiselle oli aivovammoille tyypillinen tiedostamattomuus oireista.
Lääketieteen ammattilaiset, vakuutusyhtiöni sekä liikennevahinkolautakunta olivat lopulta sitä mieltä, että työelämän vaatimukset ovat liian kovat suhteessa työkykyyni. Minulle myönnettiin työkyvyttömyyseläke vuonna 2021.
Koen, että vammauduttuani minun odotettiin palaavan täydellä teholla yhteiskunnan tehokkaaksi jäseneksi – jopa minä itse. Kattavammat kuntoutusselvityksetkin tehtiin vasta yli kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen. Siis kun terveyteni oli jo romahtanut.
Hienoa että jutun kirjoittanut lääketieteen ammattilainen on saanut jatkaa uraansa. Olisin totta vie halunnut samaa.
Kirjoittaja on Potilaan Lääkärilehden lukija ja eläkeläinen Kaarinasta
