Elämme pienessä maassa pienin resurssein, mikä tulee erityisen kirkkaasti näkyviin suurella yhteiskunnallisella toimialalla terveydenhuollossa. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, vaatimuksemme ovat kasvaneet nopeammin kuin voimavarat. Taloudellinen kasvu on muisto vain, joten jaettavana on vain niukkuutta.
Yhteiskunnan rakenteet eivät ole pysyneet kehityksessä mukana, vielä vähemmän asenteemme. Erilaiset hallinnolliset ja poliittiset automaatit nielevät voimavaroja, jotka ovat pois jostain muualta. Ihmisten syrjäyttäminen sujuu nopeammin kuin tuottamattomien rakenteiden alasajo. Todellinen tarveharkinta on harvinaista. Pidämme mieluummin kynsin hampain kiinni menneisyydestä kuin otamme uutta luovia riskejä.
Yhteisten resurssien ohjaus, politiikka, on nykyoloissa nollasummapeliä. Asetelma, jossa jotakin sinulle on minulta pois, on omiaan nostamaan ihmisiä ja yhteisöjä toisiaan vastaan. Tämäkin näkyy terveydenhuollossa. Ne-henki on vahvaa.
Sote-uudistus on tästä hyvä huono esimerkki. Tiedote hartaasti odotetusta periaatepäätöksestä oli tuskin ehtinyt jakeluun, kun vastakkain asettautuminen alkoi. Vanhan rakenteen palasia edustavat tahot käynnistivät kiivaita kampanjoita omien todellisten tai kuviteltujen etujensa säilyttämiseksi ennallaan. Helpoin tapa perustella omia argumentteja on pelotella vastustajalla, joka terveydenhuollossa on toinen terveydenhuollon organisaatio, esimerkiksi naapurisairaala.
Sote-uudistuksen vieminen käytäntöön olisi riittävän vaikeaa ilman ne-hengen leimaamaa ilmapiiriäkin. Kun nyt olisi kenties vain kerran vuosisadassa aukeava mahdollisuus pohtia ja rakentaa todella uutta, on vaikea hyväksyä – tai edes ymmärtää – niitä, jotka painavat kaikin voimin jarrua.
Yhteiskunnassa on aina eturistiriitoja. Ei ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että itse kukin tarkistaa omat ja yhteisönsä oletukset ennen kuin vetoaa niihin. Lähes poikkeuksetta vastapuoleksi leimaamallamme toimijalla on omat perusteensa tavalleen toimia. Tunnemmeko ne? Melkein aina ne-henki perustuu omassa organisaatiokulttuurissamme vallitsevaan ja vahvasti periytyvään käsitykseen, jonka syntyä ei kukaan enää osaa selittää. Ovatko ne todella sellaisia kuin me toisillemme väitämme? Toimivatko ne todella niin kuin mielikuvamme olettaa? Vastaukset tällaisiin testikysymyksiin aiheuttavat usein korjaavia toimenpiteitä omien korvien välissä, ja sehän on vastenmielistä.
Hyvä me-henki ei tarvitse ne-henkeä. Ylpeys omasta tekemisestä riittää, ja arvoa voi antaa myös toisille, kun se ei ole meiltä pois.
Aito me-henki kasvattaa voimavaroja, jotka ne-henki jähmettää paikoilleen. Tämä ihme on mahdollinen jakamisen avulla. Järkevä työnjako ja yhteistyö ovat välineitä, joilla voimme saada nykyresursseista irti paljon nykyistä enemmän tuloksia. Helposti tämä ei käy, koska uutta ei synny luopumatta vanhasta eikä mitään voi saada, jollei ole valmiutta myös antaa. Onnistuminen kysyy yhteistä visiota ja runsasta määrää luottamuspääomaa, mutta näiden pitäisi olla pienen maan suuri mahdollisuus. Tiukoissa paikoissa näin on ollutkin, mutta onko meidän aivan pakko aina odottaa suurta kriisiä, ennen kuin puhallamme yhteen hiileen emmekä savua toisten silmille?
Kuntien lisäksi terveydenhuollossa on liikaa nurkkakuntia. Meillä ei todellakaan olisi varaa ne-henkisiin kamppailuihin. Jolleivät eurot riitä perusteluksi ottaa niin monta askelta sivuun omasta poterosta, että suuri kuva alkaa hahmottua, kävisikö sellaiseksi sittenkin parhaiten potilaan etu?
Hannu Ollikainen
Kirjoittaja on Suomen Lääkärilehden vastaava päätoimittaja.
