Kesäkandin majapaikka on kasarikaksio vesisängyllä, plyysisohvalla ja lastulevyvitriinillä. Vitriinin päällä maljakossa on pölyinen muoviruusu, jonka lehdestä painamalla soi epävireinen Love Story. Kandi tekee vesisängyn viereen vuoteen vaahtomuovipatjalle ja rakentaa sadetakista ikkunaverhot.
Aikaisin saman päivän aamuna vuosimallin -86 Nissan Sunny on pakattu kattoa myöten täyteen. Jonnekin kumisaappaiden ja lakanarullan väliin tungetaan vielä uudet keltaruskeat birkenstockit ja koirankorville luettu Meilahden Akuuttihoito-opas. Keulan suunta kohti pohjoista ja suurta seikkailua kesäkandina.
Kandin taidot ovat yhtä hentoja kuin alkukesän koivunlehdet. Mieli kirkas kuin häntä odottavan Koillismaan taivaanranta. Ihon pinta on sileä ja puuttuvien kokemusten kovetusta vailla.
Mutta hän on rohkea, sydän avoin ja sillä pääsee aina alkuun.
Työpaikka on terveyskeskus, jonka asiakkaista joka kolmannella on sama sukunimi ja josta lähimpään sairaalaan on 150 kilometriä. Täyttä lääkärimiehitystä ei ole nähty sitten 80-luvun, eikä uusia lääkäreitä Ahtisaarenkaan aikana. Kunnassa on yksi ambulanssi ja naapurikuntien kanssa jaettu poliisi. Terveyskeskuksen viereen, järven rantaan, joutsenpari tekee pesää.
Realiteetit rakentuvat äkkiä. Kansanterveystieteen professorin peräänkuuluttaman potilaan biopsykososiaalisen kokonaisuuden kohtaamisen sijaan kaikki onkin aika lailla kaaosta. Vastaanotot venyvät, jonoa kertyy, kaikki on hukassa, niin tavarat kuin itsetuntokin, jokainen asia vaatii varmistuksen ainakin kerran, usein kahdesti. Vuonna 2001 ei ole Terveysporttia, josta nopeasti vilkaista amoksisilliinimikstuuran annostusta tai Facebookia, jossa kysyä kaverilta. On monisatasivuisia kirjajärkäleitä, joiden muste tarttuu hikisiin sormenpäihin.
Maanantaina kahvihuoneen jääkaappiin laitettu evässämpylä korjataan perjantaina roskiin.
Kandin kesä on täynnä eka kertoja. Eka kerta hoitaa kuolevaa potilasta vuodeosastolla, eka kerta kohdata surevat omaiset, eka kerta katsoa silmästä silmään aviopuolison moukaroimaa naista. Ensimmäinen keuhkokuvassa näkyvä nyrkinkokoinen varjostuma, potilaan kysyvät kasvot ja käsien välissä puristama huopalakki.
Mihinkään näistä ei ollut lääkärikoulu varsinaisesti valmistanut, eikä 23 vuotta elämänkouluakaan.
Mutta sinnikkyydellä korvataan puuttuvia taitoja. Kandin periksiantamattomuus saa onnistumaan monessa mahdottomassa; kenttäanestesiassa intubaatio ja ulkoisen tahdistimen asetus, 150 kilometriä ambulanssimatkaa ja eloon jäänyt 85-vuotias. Tai puukotuspotilaan hoito VPK:n ambulanssissa varusteina hansaplast ja ideaalisiderulla.
Heinäkuussa tulevat helteet ja vakilääkärit lähtevät lomalle. Joutsenet saavat poikasia. Kaksi kandia jää pyörittämään terveysasemaa. Päivät ollaan töissä ja yöpäivystykset jaetaan päittäin. Työvauhti kasvaa kuten itsevarmuuskin, jonoja ei enää kerry, joskus ehtii syödäkin. Jatkuva univelka ja ylivireys alkavat kuitenkin verottaa. Loppukuusta kasariasunnon plyysisohva kuivaa väsymyksen kyyneleitä ja muoviruusun haikeat sävelet lakkaavat naurattamasta.
Elokuun alussa kandi näkee työhuoneensa ikkunasta joutsenpoikueen oikovan siipiään. Illalla Nissan pakataan täyteen ja laskevan auringon paksunkeltaisessa valossa pyörät käännetään kohti etelää ja syksyä. Birkenstockit ovat jo muovautuneet jalkaan, taidot ovat saaneet väriä ja kokoa kuin loppukesän koivunlehti. Mieli on samaan aikaan huojentunut ja vakava.
Nissanin saapuessa yöhämärissä kotipihaan kandi huomaa kasvaneensa ulos entisestä, paluuta vanhaan ei enää ole. On elokuu 2001 ja maailma on muuttumassa.
Miila Halonen
Kirjoittaja on kukkia ja mehiläisiä rakastava nuorisolääkäri.
Kolumni Lääkärilehdestä 22/2017.
