Saanko tunnustaa yhden asian? Se on vaivannut minua jonkin aikaa.
En ole varma, miten sanoisin sen niin, että se ei kuulosta väärältä. Mutta olen työskennellyt kanssasi vuosia samoissa työryhmissä, tavannut samoja potilaita, kirjoittanut samoihin lehtiin. Joten ehkä uskaltaudun kertomaan mikä mieltäni painaa.
Tiedän nimittäin, että sinäkin olet huolissasi siitä, kuinka tieteelle ja faktoille on käymässä. Siitä, kuinka moni tuntuu pitävän tutkimuksia mielipiteinä ja väittää faktoille vastaan. Räikeimmillään presidentti väärentää Yhdysvalloissa tussilla sääkartan, jotta faktat saataisiin vastaamaan hänen väitteitään. Tosiasioiden sumentaminen näyttää toimivan pelottavan hyvin, aivan kuten tupakka- ja öljy-yhtiöilläkin.
Mutta me koulutetut ammattilaiset olemme eri maata. Me tiedämme faktat; me erotamme ideologian tosiasioista. Siksi keskitymme ammattilehdissämme saavutuksiimme, käänteentekeviin hoitoihin, joita on kehitteillä ja käytössä, siihen, kuinka hienosti me psykologit ja lääkärit tämänkin haastavan asian osaamme. Pohdimme seminaareissa, miksi yhteiskunta ei ymmärrä lisätä resursseja ihmetekoihimme nopeammin ja miksi rahvas ei aina usko ilosanomaamme.
Minusta tämä on perin kiusallista. Ja huoleni on, että pahennamme asioita.
Tämä oman osaamisemme ihastelu vaivaa minua kahdesta syystä.
Ensinnäkään seeveemme ei minusta tue tällaista itsekritiikittömyyttä. On totta, että ihmiskunnalla on nyt antibiootit, insuliini ja jokin käsitys siitä, miten osa näköjärjestelmästä toimii. Mutta lääketieteen ja psykologian historia on myös, tai kenties ennen kaikkea, hirvittävä sarja vääriä luuloja, katastrofaalisia hoitoja ja loistavia ideoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Antiikin Kreikassa olisi käytetty sanaa hybris. Elohopean, suoneniskennän ja frenologian jäljiltä voisi kuvitella, että olisimme hiukan nöyrempiä.
Toiseksi: emme ole aivan erehtymättömiä vieläkään. Sen tunnustaminen ei vain ole vahvin puolemme.
Kardiologian professori Darrel Francis kollegoineen teki taipumuksestamme pilaa viime vuonna BMJ:ssä satiirisella ohjekirjalla Key opinion leaders’ guide to spinning a disappointing clinical trial result. Siinä luetellaan 40 niksiä, joilla yritämme vääntää kiusallisia tutkimustuloksia muka myönteisiksi.
”Kun [lääketieteellisiä] mielipidejohtajia pyydetään kommentoimaan pettymykseksi osoittautuneita tutkimustuloksia, he näyttävät havaintojemme mukaan jännittävän kyvyttömiltä huomaamaan, että hoito ei toimi”, kirjoittajat toteavat. ”Pitkäkestoinen havaintoni on, että ihmiset, jotka ovat muutoin täysin älykkäitä, vaikuttavat kyvyttömiltä ymmärtämään kielteisiä tutkimustuloksia puhuessaan toimittajille”, Francis sanoi muualla.
Asiantuntijayhdistystemme tapa puolustella uskomuksiamme ja tekemisiämme silloinkin, kun tutkimustulokset eivät niitä tue, on kiinnittänyt Yhdysvalloissa myös politiikan tutkijoiden huomion. Eric Patashnikin, Alan Gerberin ja Conor Dowlingin teos Unhealthy Politics on avartavaa luettavaa, jos haluaa nähdä, miltä dogmaattinen oikeassa olemisemme muille näyttää. He sanovat, että yhteiskuntasopimus lääketieteen ja muun yhteiskunnan välillä on epäkunnossa, koska kuuntelemme näyttöä niin valikoidusti. Intämme halutessamme vastaan aivan kuten ne, joita arvostelemme.
Kysyin hiljattain arvostetulta kollegaltamme mielipidettä Robert Whitakerin ja Lisa Cosgroven Harvardissa tekemään tutkimusteokseen, sekin pelottavan kriittinen tekemisillemme. Hän kertoikin mikä siinä on vikana – tavalla josta kuuli, että hän ei ollut lukenut kirjaa lainkaan.
On helpompaa nähdä roska potilaan silmässä kuin hirsi omassaan. Huoleni on, että pahennamme jo valmiiksi hankalaa tilannetta keskittymällä siihen, kuinka taitavia me olemme ja kuinka väärässä ne muut.
No, tämä se oli. Huoh. Kiitos kun kuuntelit. Törmätään taas kahvihuoneessa.
Kirjoittaja
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
Artikkeli on alun perin julkaistu Lääkärilehdessä 42/2019.
