Kirjailija Rein Raud siteeraa romaanissaan ”Täydellisen lauseen kuolema” kiinalaista sananlaskua. Se kuuluu näin: ”Parempi elää koirana rauhan aikana kuin ihmisenä levottomassa maailmassa.” Teos kertoo ajasta, jolloin Viro lakkasi olemasta sosialistinen neuvostotasavalta ja muuttui itsenäiseksi valtioksi.
Raud kuvaa ajankohtaa murretuin sävyin: ei ole kirkasta hyvää eikä synkeää pahaa. On vain ihmisiä, jotka koettavat selvitä todellisuudesta, kun kaikki vanhat säännöt äkkiä julistetaan pätemättömiksi.
Kirjan kertojaminä toteaa olevansa iloinen siitä, että vaikeista kokemuksista huolimatta on elänyt juuri meidän aikanamme, ”kokenut yhden maailman muuttumisen toiseksi, vaikka se on samalla myös herättänyt minussa nälkää, joka on vahingoittanut minua. Sen hinnan olen ollut valmis maksamaan, ellen enemmänkin, siitä näkökyvystä, jota en ole havainnut kenelläkään niistä, jotka ovat eläneet vain yhdellä puolella.”
Yhdellä puolella eläminen voidaan tulkita monin tavoin. Totalitaarisessa järjestelmässä elänyt ihminen tietää, miten pahuudessakin on sävyjä, ja puolelta toiselle siirtymiseen lukuisia syitä. Ihminen ei voi tietää, miten reagoi äärimmäisissä tilanteissa, ennen kuin on joutunut niihin. Suuriin aatteisiin kuuluu aina myös suuri petos.
Vaikka Suomessa emme ole joutuneet elämään ideologioiden ääripaineessa, on yhteiskunnassamme jakolinjoja. Yksi voimakkaimmista kulkee hyväosaisuuden ja syrjäytymisen välissä. Uskon että lääkärintyössä tämän rajan havaitsee selkeämmin kuin monissa muissa ammateissa.
Lääkärilehdessä todettiin taannoin, että sote-uudistuksen kaltaiset suuret muutokset vaativat murrosajan vaikutusten seuraamista ja lieventämistä. Isoista mullistuksista kärsivät yleensä eniten ne, joilla on heikoimmat mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseensa. Vähävaraiset vanhukset, köyhät aikuiset ja näiden lapset.
Se joka lukee Rein Raudin teoksen tai nobelisti Svetlana Aleksijevitshin moniäänisen reportaasin Tiden second hand (ei valitettavasti suomennettu) Neuvostoliiton raunioilta, käsittää, miten kokonaiset sukupolvet voivat mennä hukkaan ja menettää mahdollisuutensa, kun ideologia vaihtuu äkillisesti toiseen. Aleksijevitsh kuvaa, kuinka stagnoitunut sosialismi yhdessä yössä vaihtui dynaamiseen kapitalismiin ja kuinka utopistisen ideologian ja propagandan ruokkima sukupolvi harhaili uudessa maailmassa osaamatta tarttua karkaaviin tilaisuuksiin, joita he eivät edes käsittäneet tilaisuuksiksi.
Kadotettua ihmiselämää ei saa takaisin. Murrosaikana päättäjiltä ja ihmisten parissa työskenteleviltä ammattilaisilta vaaditaan erityisen korkeaa etiikkaa: rohkeutta muutokseen mutta myös vauhdin jarruttamiseen silloin, kun heikoimmat kärsivät. Niin kuin yksi Aleksijevitshin haastatelluista toteaa: ”Nuoret voivat sopeutua, mutta vanhukset kuihtuvat hiljaa pois, suljettujen ovien takana.”
Hyvinvointivaltion on sanottu tulleen tiensä päähän. Kolmannen sektorin ja hyväntekeväisyyden arvellaan tulevan korvaamaan valtion vastuuta yksilöstä. Itse kansalaisjärjestössä toimivana tiedän, kuinka vahvasti kolmas sektori nojaa valtion rahoitukseen, jota haetaan projektikohtaisesti. Ja tiedän myös, miten tiukassa ovat rahalahjoitukset yksityisiltä. Meillä ei ole hyväntekeväisyyden kulttuuria, eikä sitä yhdessä yössä myöskään tule.
Alussa siteerattu kiinalainen sananparsi on brittiläisten kirjailijoiden parissa muuttunut kiroukseksi, joka kuuluu: ”Eläisitpä kiinnostavana aikana!” Harva meistä haluaa elää historiallisia, kiinnostavia aikoja. Joidenkuiden kohdalle sellaiset kuitenkin osuvat. Omaa etiikkaansa voi niitä odotellessa testata ja terästää.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Lääkärilehden kolumni (SLL 41/16)
