Lääkärillä on merkittävä rooli, kun muistisairaan potilaan edunvalvonnan tarvetta määritellään. Oikeuslaitos nojaa yleisesti päätöksissään lääkärinlausuntoon, mutta lausuntojen taso on vaihdellut. Viime vuonna laadittu lausuntopohja yhtenäistää käytäntöjä, jos se otetaan laajamittaisesti käyttöön.
Lääkärin kannalta potilaan todellisen terveydentilan selvittäminen luotettavasti on usein sangen haasteellista.
Muistisairauksien monista ilmenemismuodoista johtuen ajankohtaista sairauden astetta on mahdoton arvioida yksittäisellä vastaanottokäynnillä, vaikka potilas olisi tuttukin. MMSE- tai CERARD-testit ovat seulontatyyppisiä. Kotikäynnit ovat mahdollisesti valaisevia, samoin sosiaalipuolen havainnot. Lähiomaiset olisivat taustatietojen antamisessa avainasemassa. He saattavat kuitenkin jossain tilanteissa antaa lääkärille omaa tarkoitusperäänsä palvelevaa virheellistä tai puutteellista tietoa, kuten oheisessa potilasesimerkissä tapahtui.
Kokonaisarviota hankaloittaa muistisairauden fluktuoiva luonne. Hyvät ja huonot hetket vaihtelevat. Kuinka edunvalvojuuden tarve tällöin luotettavasti arvioidaan? Riittääkö se, että potilas ajoittain kirkkaina hetkinään esimerkiksi muistaa omaisuutensa määrän, laadun ja arvon?
Ei liene harvinaista, että potilaan kognitio on selkeästi alentunut, mutta nimenkirjoitusoikeus on vielä tallella.
Dementia vie arviointikyvyn nopeasti
Muistisairaiden määrä kasvaa, ja monella muistisairaalla on varallisuutta. Vaarana on, että myös hyväksikäyttötapaukset lisääntyvät. Erityisesti riski on kasvanut silloin, kun rintaperillisiä ei ole.
Professori Tuula Pirttilä ym. kirjoittivat Lääkärilehdessä 44/2005, että lievässä dementiavaiheessa yli puolet potilaista tunnisti rahan, ymmärsi rahan arvon ja pystyi käyttämään rahaa, mutta 75 %:lla oli vaikeuksia monimutkaisemmissa arvioinneissa, kuten tiliotteen ymmärtämisessä, sijoituspäätöksen teossa tai mahdollisen petoksen arvioinnissa.
Lääkärikunnan olisi pohdittava, tulisiko resursseja lisätä siten, että kaikki edunvalvonnan tarpeen arvioinnit voisi keskittää muistipoliklinikoille. Samoin olisi mietittävä, tulisiko muistisairaiden oikeustoimikelpoisuus varmistaa aina neuropsykologisella testauksella, ainakin ennen taloudellisia päätöksiä. Epäselvää on sekin, kuinka paljon painoa voidaan laittaa omaisten lausunnoille.
Tulisiko kaikki omaisuuteen liittyvät toimenpiteet jäädyttää tai suorittaa tilapäisen virkaedunvalvojan läsnä ollessa, jos edunvalvonnan prosessi on kesken? Olisiko potilaalle tarpeen asettaa osallistumisvelvoite oikeuslaitoksen määräämille lääkärin vastaanottokäynneille? Nythän tällaista velvollisuutta ei ole.
Miten lääkärin tulisi toimia?
Muistisairaiden edunvalvojuusasioiden suhteen tilanne on kokonaisuudessaan erityisen herkkä. Toisaalta potilaiden itsemääräämisoikeus on huomioitava vahvasti. Toisaalta on pohdittava, onko meillä lääkäreillä ilmeisissä tilanteissa rohkeutta ehdottaa, että potilas tarvitsee edunvalvojaa.
Ristiriitaisia ajatuksia herättää se käytäntö, että edunvalvojan asettaminen on vasta viimesijaisin keino muistisairaan etujen turvaamisessa. Lähtökohtaisesti pyritään hoitamaan asiat sukulaisten tai muun läheisen henkilön avulla. Mikä saa uskomaan, että omaiset toimivat nimenomaan potilaan parhaaksi?
Lääkärin on hyvä laatia lausuntonsa suurella tarkkuudella. Muutoin saatamme tahtomattamme joutua osallisiksi suurempiin tai pienempiin muistisairaan hyväksikäyttötapauksiin.
Kirjoittaja:
Eva Salomäki
työterveyshuollon erikoislääkäri
Lapua
Kuva: Fotolia
Juttu on julkaistu Lääkärilehdessä 5/2018.
Kirjallisuutta
