Kannunvalanta uuden valtioneuvoston kokoonpanosta käy kiivaana. Kuka on kenen kaa? Jos ei, niin miksi ei? Vaalitulos oli valtakunnallisesti tasainen, mutta maakunnissa ja kunnissa oli huomattavia eroja.
Soten kaatuminen aiheutti osin suurta riemua ellei suorastaan vahingoniloa, mutta ennen kaikkea turhautumista ja pettymystä. Terveyserot kasvavat, henkilöstöä on vaikea saada ja ikääntyminen nostaa palvelujen tarvetta. Lääketieteen teknologiatkin ovat entistä kalliimpia. Lisäksi terveyspalveluiden eriytyminen kärjistyy.
Erikoissairaanhoidossa selkänojana on hoitotakuu. Terveyskeskuksissa vastaava säädös on ohut. Järjestelmä ja viranomaisvalvonta ovat siksi ohjanneet resursseja erikoissairaanhoitoon. Kuntien varjellessa talouttaan terveyskeskusten asiakkaiden ääni on jäänyt kitinäksi yleisönosastoilla. Potilaita on ohjattu työterveyshuoltoon ja yksityispalveluihin.
Digitalisointi, puhelinpalvelut ja hoitajavastaanotot helpottavat, mutta eivät ne kokenutta yleislääkäriä voi korvata.
Jäämmekö nyt odottamaan uutta parlamentaarista valmistelukierrosta?
Se voi kestää vuosia. Työpöydälle nousee kaksi mammuttia samaan aikaan, sillä soten lisäksi työn alle tulee sosiaaliturvajärjestelmän ja sen mukana perhevapaiden uudistus.
Samaan aikaan pitäisi pienentää kestävyysvajetta. Lapset ja lapsenlapset eivät ole ansainneet syömävelkaa yhtään enempää kuin saastunutta Itämerta, muovilla kyllästettyjä valtameriä, kasvavia autiomaita ja pilattuja pohjavesiä.
Vanhustenhuolto ja hoiva tulisi laittaa kuntoon. Saattohoitoon pitäisi panostaa. Lääketieteellinen tutkimus, joka on kansainvälisesti parasta suomalaista tiedettä, tulee vahvistaa. Tehtävää riittää.
Odotteluun ei ole varaa. Työryhmiä, valiokuntien lausuntoja, ehdotusten pyörittelyä. Ennen päätöksiä, saati toteutusta, vettä valuisi Vantaassa pitkään. Ja seuraavat eduskuntavaalit olisivat kenties ovella.
Varaa ei ole myöskään yksittäisiin asetuksiin, joilla väännetään perusterveydenhuollon ammattilaisen selkänahkaa aiempaa kovemmin.
Kannattaisi aloittaa välittömästi konkreettisista asioista. Aloitetaan perusterveydenhuollon hoitotakuusta.
Vaalilupauksista huolimatta eduskunta ei päätä terveyskeskuslääkärien viroista. Sen sijaan lakiin voidaan määritellä hoitoon pääsylle määräajat. Niitä voidaan myös valvoa, tarvittaessa uhkasakolla.
Kannattaa muistella, miten erikoissairaanhoidon hoitotakuu käynnistyi kansallisessa terveyshankkeessa lähes 20 vuotta sitten. Jonot tekonivel- ja kaihileikkauksiin sekä kuulolaitesovitukseen olivat pahimmillaan vuosia. Sairaaloissa epäiltiin tehtävää mahdottomaksi.
Sairaanhoitopiireissä sujuvoitettiin käytäntöjä ja lisättiin resursseja. Jonoja purettiin lisätöillä sekä ostopalveluilla. Sairaanhoitopiirit lisäsivät yhteistyötään.
Tulos? Erikoissairaanhoidon hoitoon pääsy on nyt eri tasolla kuin 2000-luvun alussa ja merkittävästi Ruotsia parempi.
Yleislääkärinä en pelkää perusterveydenhuollon hoitotakuuta. Työtä ja tekemistä se tietää, mutta lakimuutoksen kautta saisimme kuntiin ja kuntayhtymiin kunnollisen selkänojan siihen, että terveyskeskuksia vihdoin oikeasti vahvistetaan.
Aloitetaan piloteilla ja alueellisilla hankkeilla. Pidetään yksityissektori alihankkijana ja kumppanina. Ennen kaikkea pidetään valta, ohjaus ja voimavarat seuraavaa sotea odotellessa terveyskeskusten omissa käsissä. ●
Teksti: Kati Myllymäki
