Uutisissa meteorologi luettelee ilmanlaadun mittaustuloksia: tuolla tyydyttävä, täällä välttävä, toisaalla huono, siellä täällä jopa erittäin huono. Eivät arvosanat aina näin kehnoja ole, mutta liian usein.
Saamme siis kuulla, että joudumme imagoltaan puhtaassa ja raikkaassa Suomessa hengittämään laadultaan jopa erittäin huonoa ilmaa. Tämä aiheuttaa syvää huolta ja voimakkaita vastalauseita vai mitä?
Vielä mitä. Ala-arvoinen ilmanlaatu ei herätä keskustelijoita tai vaikuttajia, eikä aiheesta kerätä kansalaisadressia. Suhtaudumme koko asiaan suunnilleen, että vai niin.
Samaan aikaan somessa nousee esiin jokin makkaran ainesosa, jota epäillään haitalliseksi tai vastenmieliseksi.
Ryöpsähtää raivokas makkarakeskustelu, jonka media nimeää kohuksi. Laajan julkisen tuomion saavat vuorollaan natriumglutamaatti, nitriitti, fosfaatti ja kamara. Makkaratehtaiden on pakko vakuuttaa kuluttajat, ettei makkarassa enää esiinny moisia mörköjä, ei ainakaan liikaa, eikä varsinkaan salaa.
Makkaran koostumus on toki tärkeää, kuten yleensä elintarvikkeiden terveellisyys. Mutta me emme hengitä makkaraa.
Makkaran voi jättää syömättä. Hengitysilmaa ei voi valita. Siksi on niin käsittämätöntä, miten paljon vakavammin otamme makkarat kuin ilmanlaadun. Suostumme kiltisti hengittämään sellaista törkyä, mitä milloinkin sattuu olemaan tarjolla.
Toki ilmansuojelun eteen on tehty paljon. Toki muualla maailmassa asiat ovat monin paikoin paljon huonommin kuin meillä. Toki on niin, ettei mediakohuissa ole järkeä eikä logiikkaa. Silti jää jäljelle kysymys, miksi hyväksymme saastuneen hengitysilman terveysriskit niin vähin äänin.
Tiedosta ei ole pulaa. Ilman epäpuhtauksien vaikutuksia tutkitaan ja seurataan. Akuutista saastepilvestä tai myrkyllisestä savusta tulee varoituksia kaikilta kanavilta, mutta niiden hälvettyä jatkamme arkea katupöly, noki ja pienhiukkaset ympärillämme.
Kavalimpia taitavat olla juuri pienhiukkaset, koska näkymätön uhka on luontaista torjua ensin ja ainoastaan mielestä. Ihmisen evoluutio on kehitellyt elimistöömme hyviä järjestelmiä siivoamaan pois vieraita aineita, mutta teolliseen ilmanalaan sopeutuminen on tuskin ehtinyt alkua pitemmälle.
Suomi pitää kansainvälisesti esillä huolta mustan hiilen tuhoista arktisilla alueilla. Tummat saasteet laskeutuvat pohjoisen jäille ja hangille, imevät auringonvaloa ja kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä.
Huoli on aiheellinen, mutta ei vain kaukana. Sen näkee esimerkiksi ikkunalaudastaan, joka ei pysy puhtaana paria viikkoa pitempään. Mustaa möhnää siivotessa alkaa kurkkua kuristaa.
Hyvän hengitysilman voisi kuvitella kansalaisen perusoikeudeksi. Tavoitteena se on epäilemättä monimutkaisten ja vaikeiden ratkaisujen takana, mutta onko kenelläkään oikeutta jättää niitä tekemättä?
Ilman pilaaminen on monin tavoin sallittua. Näiden toimien lopettaminen on kallista, mutta eihän taloudellista etua saa hankkia toisten terveyden kustannuksella. Vai saako?
Oma outoutensa on siinäkin, että vallitsevan poliittisen suuntauksen tavoite näyttää olevan koota mahdollisimman suuri osa suomalaisista elämään mahdollisimman tiiviisti juuri niihin taajamiin, joissa ilmanlaadun hallinta on vaikeinta.
Hannu Ollikainen
Lääkärilehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2008−2016 toiminut Ollikainen tarkastelee ajankohtaisia aiheita ja ikuisuuskysymyksiä maallikon näkökulmasta.
kuva: Nina Kaverinen
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden blogissa.
