Kolmevuotias poikani kysyi minulta yhtenä päivänä, pelkäänkö leijonia. ”En”, vastasin mielestäni totuudenmukaisesti. ”No, entä hirviöitä? Kummituksia?” Alkoi hymyilyttää: ”Kummituksiin ja hirviöihin en usko, joten niitä minun ei tarvitse pelätä.” Poika selvästi kiinnostui: ”Joo, ja minä en usko leijoniin! No mitä sinä äiti sitten pelkäät?”
Nykyään meidän kuuluu pelätä. Pelolla tehdään politiikkaa ja rahaa. Yhdysvalloissa pelko pyörittää valtavaa, presidentinvaaleihin huipentuvaa showkiertuetta. Suomessa pelko oli ensin yhden puolueen pelikenttä, kunnes muutkin menivät halpaan, ja nyt yhteiskunnallinen keskustelu kiertää kehää pelon ympärillä yhtä varmasti kuin kuu kiertää maata.
Mitä suomalainen sitten pelkää? No vaikkapa nyt susia, maahanmuuttajia, lisäaineita, talouden alijäämää, hiilihydraatteja, islamia, rokotuksia ja hometta. Näiden pelkojen ympärille on rakennettu valtava bisnes, kun pelokkaille myydään luontaistuotteita, vakuutuksia, ohjusjärjestelmiä ja lisäravinteita. Piikkilanka on ollut kuluvan vuoden eurooppalainen hittituote.
Mitä meidän sitten todella kannattaisi pelätä? Tilastojen mukaan tupakkaa, punaista lihaa, avioeroa, alkoholia ja tuloerojen kasvua. Nämä vievät hengen tehokkaasti ja varmasti. Näiden vastustamisen sijaan me kuitenkin vaadimme hengiltä otettavaksi kaikkia lähellä asuvia petoeläimiä. Ihan vaan noin vertailun vuoksi: susi on ottanut Suomessa ihmisen hengiltä viimeksi vuonna 1882, kun taas alkoholi tappaa vuosittain parituhatta meikäläistä. Ainoastaan jälkimmäisen vainoaminen kuitenkin tuomitaan yksiselitteisesti.
Maahanmuuttajiakin pelätään, ja heidän mukanaan tuomia ilmiöitä. Sillekään pelolle ei tunnu löytyvän rationaalista pohjaa. Emme voi tosissamme ajatella, että suljemme pahan maailman omien rajojemme ulkopuolelle, sillä se on jo täällä, on aina ollut, meidän itsemme tekemänä. Vallalla olevaan vieraan pelkoon varmasti auttaisi se, että näkisimme tulijoiden olevan aivan meidän kaltaisiamme. Hekin ovat vaimoja ja tyttäriä, isiä ja veljiä, opettajia ja putkimiehiä, selkäkipuisia ja ahdistuneita, aivan kuten mekin. Alkoholisteja he harvoin ovat, siinä he eroavat meistä eniten.
Kaiken tämän pelon keskellä on hyvä ottaa pieni aikalisä – ja lähteä ulos. Mieluiten Lappiin, keväällä keväthangille. Siellä ei kuulkaa pelätä, vaan uskotaan: pitovoiteisiin, sääennusteisiin ja ihmiseen ylipäätään. Yhteistä latua suksiessa ei etsitä eroja vaan nähdään yhtäläisyyksiä. Vereen tulvivat endorfiinit muuttavat maailmaa paremmaksi paikaksi ihan väkisin, kilometri kerrallaan. Näin kesällä tehdään sellainen myönnytys, että polku voi tarvittaessa korvata ladun, ja vaeltaminenkin käy, jos ei hiihtämään pääse.
No mitä äiti sitten pelkää? Pelkään historian tuomiota, jos emme pian kääri hihoja ja ryhdy toimeen peloistamme huolimatta. Tehtäväähän riittää. Noin niin kuin aluksi voisimme purkaa ne piikkilanka-aidat ja alkaa kohdella ihmisiä niin kuin ihmisiä kuuluu kohdella. Sen jälkeen tartutaan sitten siihen isoimpaan haasteeseen ja aletaan varmistaa, että minunkin kannattaa opettaa lapseni hiihtämään, ennen kuin latu sulaa lopullisesti alta.
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 19/16.
