Viime kesänä haastattelin ystäväni kanssa erästä kirjaprojektia varten buddhalaista munkkia. Asetuimme pieneen huoneeseen hieman jännittyneinä. Munkki perinteisessä punaisessa kaavussaan ja risti-istunnassa. Minä ja ystäväni tuoleilla. Äänityslaite asetettiin välillemme keskustelua tallentamaan.
Buddhalaisuus kiinnosti minua ja halusin ymmärtää buddhalaista filosofiaa paremmin, mutta samalla pelkäsin keskustelun lipsahtavan esoteerisiin korkeuksiin, jälleensyntymiin ja sen sellaisiin. Toivoin saavani kuulla ymmärrettävän ja maallisen selityksen aihepiiristä, josta monet nykyiset psykoterapiat ovat saaneet vaikutteita ja johon suuren suosion saanut mindfulness-harjoittelu perustuu.
Sellaisen sainkin. Ihmistä motivoi janoaminen, munkki sanoi. Sen yllyttämänä hän takertuu erilaisiin vaikutelmiin. Kaikki buddhalainen harjoitus pyrkii lisäämään tietoisuutta mielenilmiöistä, vähentämään takertumista niihin, vähentämään minäkeskeisyyttä ja lisäämään myötätuntoa, joka puolestaan on itsekeskeisen takertumisen vastalääke. Tavoitteena on totuudenmukainen todellisuuden havainnointi.
Munkki jatkoi puhettaan, joka alkoi kuulostaa länsimaalaisissa korvissani melkoisen karulta. Minua alkoi toisin sanoen hieman pelottaa. Jos nimittäin kaikesta päästetään irti, jos mielen sisältöihin samastutaan yhä vähemmän, niin mitä omasta minuudesta jäisi lopulta jäljelle? Esitinkin kysymykseni munkille. Se puolestaan oli ainoa kysymys, joka sai munkin naurahtamaan. Ei mitään, hän sanoi. Kirkas tietoisuus, se siinä jää jäljelle.
Vasta-argumenttien kuoro nousi korottamaan ääntään mielessäni. Buddhalainen filosofia, niin kiinnostavaa kuin se onkin, taitaa olla hieman epärealistinen. Eikö tässä nyt ollut selvä virhe? Kai minuutta sentään tarvitaan johonkin? Miten muuten voisimme kokea hetket aitona subjektina olemisesta? Kuka muistaa Tove Janssonin tarinan kaltoin kohdellusta ja näkymättömästä Ninnistä, joka ilmaantui vähä vähältä näkyviin muumiperheen turvallisessa ja hellässä hoivassa? Eikö Ninni juuri tarvinnut minuutta, olemassaoloa subjektina, joka uskaltaa olla tässä maailmassa omana itsenään? Pahan olon sattuessa juuri minän on myös saatava sanoa sanottavansa. On tunnistettava ja ilmaistava, miltä juuri minusta tuntuu.
Vastarintani kiihkeydestä päätellen olin tainnut tulla koskettaneeksi arkaa paikkaa itsessäni. Ehkä joku muukin tunnistaa tämän paikan? Se tulee näkyviin sosiaalisen median uhriutumisina ja itsensä korostamisina ja työyhteisöjen uuvuttavina kiistoina. Se vie meistä energiaa, rakastaa draamaa ja vääristää todellisuutta. Sen loputon tehtävä on saada ihminen tuntemaan, että hän on jotain tai ainakin tulossa joksikin eikä se piittaa läsnäolosta eikä välitä kuunnella muita. Se on jonkinlainen minänä olemisen varjopuoli.
Tiede on jo pitkään nakertanut minuuden perustuksia. Filosofi Daniel Dennett kirjoitti 90-luvulla minuuden olevan tarina, jonka aivot koostavat kokemuksista. Neurotieteilijä Sam Harris vertasi myöhemmin minuutta Kanizan kuvion havaitsemiseen eli aivojen tuottamaan näköharhaan. Hienossa romaanissaan Muistin kaiku, Richard Powers nimitti minuutta maalaukseksi veden pinnalla, mukaillen nykyisiä aivotutkimuksen löydöksiä.
Mutta mitä meidän pitäisi asiasta sitten ajatella? Syvä, huutava tarve tulla nähdyksi omana itsenään ja todellisuus, jossa tätä itseä ei edes ole muodostavat kinkkisen ja ratkaisua kaipaavan paradoksin - eikä vähiten itsekeskeisyyteen liittyvien ongelmien tähden.
Buddhalaisen munkin elämää voi ehkä pitää yhtenä uskonnollisfilosofisena yrityksenä ratkaista paradoksi. Mutta ehkä me muutkin voimme yrittää elää vähemmän itsekeskeisesti, itseämme hieman vähemmän todesta ottaen, läsnäoloon pyrkien, vaikka se sitten vaatisikin meiltä melkoista vastavirtaan kulkemista.
Timo Teräsahjo
Kirjoittaja on kuntoutustyötä tekevä psykologi ja kirjailija.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä 46/2020.
