Kun olin 10-vuotias, kirjastomatkalla minut pysäytti paksuviiksinen, tuntematon mies. Mies yritti tarttua kiinni ja saada minut mukaansa. Pakenin paikalta ja kerroin äidille. Asia vietiin poliisille ja pikkutyttöjä ahdistellut mies saatiin kiinni.
Reilu kymmenen myöhemmin, kun lääkiksen iltajuhlassa päihtynyt professori lupasi arvosanan korotuksen seksiä vastaan, poistuin paikalta, mutta en tehnyt asialle mitään.
Toki juttelimme kurssikavereiden kesken, me fiksut nuoret naiset. Jaoimme kokemuksia ja varoittelimme toisiamme. Joku oli kuunnellut härskejä kommentteja itsestään leikkaussaliharjoittelussa. Toisen syventäville opinnolle luvattiin vauhtiin pääsyä, jos vähän juteltaisiin mukavammin kahden kesken, vaikka ohjaajan kotona.
Me koimme ahdistusta ja närkästystä, mutta emme tehneet asialle mitään.
Vuosien ajan kestimme kommentteja ja ehdotteluja, koska kuvittelimme, että niitä on korkeassa asemassa olevalla oikeus tehdä. Koska ajattelimme, että on oltava kova, jotta alalla pärjää. Kun #metoo-kampanja alkoi viime syksynä, oli kuin joku olisi yhtäkkiä antanut sanat ja ymmärryksen sellaiselle, jonka keskellä olin itsekin elänyt.
Seksuaalinen häirintä ja ahdistelu ovat vallankäytön muotoja. Mikään ammattikunta tai koulutusaste ei ole niiltä suojassa. Häirinnän ja ahdistelun mahdollistavia valtarakenteita löytyy totisesti yliopistosta ja sairaalamaailmasta. Kandi on pahnoista pohjimmainen ja sitä käytetään hyväksi: ”Osastokierroilla olin pelkkä näyttelyelikko, jonka ulkonäköä kommentoitiin avoimesti”, kuvaa kurssikaveri. Osan kohdalla häirintä ja ahdistelu jatkuivat valmistumisen jälkeen. Joku sieti kuukausia ehdotteluja ja öisiä tekstiviestejä, kunnes tuntui helpommalta vaihtaa erikoistumisalaa.
Miksi emme tehneet mitään? Miksi annoimme tilanteen jatkua? Miksi paksuviiksisen miehen teon tunnisti vääräksi jo kymmenvuotias, mutta professorin rajanylitykseen oli mahdoton puuttua?
Seksuaalisen häirinnän vastustaminen ja näkyväksi tekeminen olisi ollut asettautumista valtakoneistoa ja valtakulttuuria vastaan. Kukaan ei tiennyt, miten se olisi vaikuttanut asemaamme niin opettajien kuin muiden opiskelijoiden silmissä. Millaista mainetta olisimme kantaneet loppuopintojen ajan? Olisiko professori käyttänyt kostoksi asemaansa ja esimerkiksi vaarantanut meidän tulevaisuuden työsuhteemme?
Ehkä ei, mutta näin toimii seksuaalisen kaltoinkohtelun dynamiikka – häirinnän kohde ottaa kantaakseen syyllisyyttä teoista, joihin hän on syytön, sekä häpeää, joka ei hänen hartioilleen kuulu. Laskeutuvan hiljaisuuden turvin väärintekijä pääsee pälkähästä.
Seksuaalisesta häirinnästä syytetty elokuvaohjaaja totesi hiljan haastattelussa, että nykyisen standardin mukaan hän on varmaan toiminut väärin, mutta silloin ennen, silloin vallalla olivat entiset standardit.
Standardit eivät ole kuitenkaan muuttuneet, seksuaalinen häirintä tuntui yhtä loukkaavalta 20 vuotta sitten kuin miltä se tuntuu nyt. Mutta se on muuttunut #metoo’n myötä, että enää ei vaieta. Enää ei hiljaisuudella hyväksytä väärinkäytöstä. Kulttuurin muutoksen täytyy tapahtua kaikkialla – työpaikoilla, kouluissa, yliopistoissa. Tapoja muutokseen on monia, mutta keskeisintä ovat puhuminen ja avoimuus.
Kirjoitin kolme vuotta sitten ensimmäistä kolumniani Lääkärilehteen. Pyörittelin pitkään paperilla luonnosta, kunnes aloin tuntea oloni epämukavaksi ja vaihdoin aihetta. Olisin halunnut kirjoittaa seksuaalisesta häirinnästä opiskeluaikoina ja työelämässä, mutta uskallus ei riittänyt. Nyt tuhansien muiden tarinoiden jatkoksi minäkin avaan suuni. Sillä kyllä, me too.
Miila Halonen
Kirjoittaja on kukkia ja mehiläisiä rakastava nuorisolääkäri.
Kolumni on julkaistu Lääkärilehdessä 14/2018.
