Näin elokuvan Babygirl sateisena tammikuun iltana Helsingissä. Etukäteen tiesin teoksen teemasta lähinnä sen, että kysymys on vanhemman naisen ja nuoremman miehen suhteesta.
Koska kasvoin aikuiseksi 1970–1980-luvuilla, jolloin elokuvien naiset olivat joko vaarattomia hempukoita tai tuhoisia noitia, odotukseni Babygirlin suhteen eivät olleet kovin korkealla. Mutta kun valot sammuivat elokuvasalista, sain yllättyä.
Pääosan esittäjän Nicole Kidmanin tunnistin toki heti. Mutta kuka oli hänen puolisonsa, harmaapartainen, ohimoilta kaljuuntuva herra? Sehän oli – hyvänen aika – Antonio Banderas , Pedro Almodóvarin elokuvista tuttu tulisilmäinen kutripää!
Me kaikki vanhenemme.
Tämä tuntui hellyttävältä. Me kaikki vanhenemme. Sama koskee myös naispuolisia elokuvatähtiä, mutta filmiala on heitä kohtaan armottomampi. Nicole Kidmanin olemuksessa näkyikin kauneusihanteiden paine. Hänen henkilöhahmonsa, suuren yrityksen johtaja, käy ottamassa kasvoihinsa pistoshoitoja. Hänen teini-ikäinen tyttärensä kysyy: ”Miksi teet itsellesi noin?”
Ristiriitaisesti Babygirl kritisoi päähenkilön toimintaa mutta pyrkii kuitenkin kätkemään tämän iän. Elokuvakamera on armoton, se tulee iholle ja paljastaa näyttelijän piirteet tarkkaan. Jatkuvasti lähikuvissa olevan Nicole Kidmanin kasvot ovat esteettisten hoitojen silottamat, täyttämät ja muovailemat. Koska elokuva on taideteos, keinotekoista todellisuutta, voidaan ajatella, ettei näyttelijöidenkään tarvitse olla luonnollisia. Mutta koska elokuvateollisuus on vuosikymmenien ajan luonut ulkonäköihanteita erityisesti naisille, ei ole merkityksetöntä, millaisina ihmisen ikäkaudet valkokankailla näytetään.
Babygirlin pintatasolla nähdään siis kommentti ikääntymisen estetiikkaan. Pääosanesittäjä on kasvoiltaan taidokkaasti veistetty, erittäin treenattu ja hyvin hoikka. Elokuvagaalojen kommentaattorit ovat kirjoittaneet, että punaisilla matoilla on viime aikoina nähty hyvin hoikkia näyttelijöitä. Ozempicin ja Wegovyn kaltaiset lääkkeet ovatkin tulleet supersuosituiksi Hollywoodissa.
Babygirl kurottaa kuitenkin myös syvälle pinnanalaisiin virtoihin. Päähenkilö on täydellisessä avioliitossa teatteriohjaajamiehensä kanssa mutta kuihtuu tyydyttämättömänä, kunnes kohtaa nuoren harjoittelijan, jonka kanssa aloittaa suhteen. Heidän välilleen kehkeytyy alistamisen ja alistumisen leikki. Kysymys on nimenomaan leikistä kahden ihmisen välillä, ei väkivallasta. Kohtaamiset kuvataan neutraalisti ja kirkkaasti.
Teos käsittelee valtaa ja vaaraa: naisjohtaja riskeeraa uransa ja perheensä ryhtyessään suhteeseen alaisen kanssa.
Tekstissä on myös taidokkaita viittauksia suuren pohjoismaisen näytelmäkirjailijan Henrik Ibsenin tuotantoon. Päähenkilön puoliso on ohjannut teatteriinsa Ibsenin näytelmän Hedda Gabler. Ja perheen tyttäristä toinen on nimeltään Nora, kuten Ibsenin avioliittodraamassa Nukkekoti. Tytär myös tanssii tarantellan, kuten Nora Ibsenin näytelmässä.
Ibsen käsitteli 1800-luvun lopulla näytelmissään sosiaalista painetta, vapauden tarvetta ja maineen menettämisen pelkoa. Sekä Ibsenin näytelmissä että Babygirlissä kiristäminen on yksi draaman elementti. Päähenkilöt joutuvat pelkäämään paljastumista mutta tuntevat olevansa elossa, kun uhka kasvaa.
Ibsenin draamat synnyttivät vahvaa keskustelua naisen asemasta. Babygirlissä on samaa kunnioitettavaa pyrkimystä.
Mutta ikävä kyllä syvä peittelemisen halu on ohjannut elokuvan tekemistä. Ei ole haluttu paljastaa katsojille, että myös nainen vanhenee ja että ikääntyminen muuttaa ikonisimmankin näyttelijän ulkonäön.
Eikä siinä ole mitään piiloteltavaa.
Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.
Kolumni on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivulla.
