Lääkäriliitto hyväksyi 25 vuotta sitten eettiset ohjeet, jotka yleisesti ottaen tarjoavat hyvän ohjenuoran ammatin harjoittamiselle. Ohjeiden ensimmäisessä pykälässä todetaan, että ”lääkärin velvollisuutena on suojata ihmiselämää ja lievittää kärsimystä. Hänen tulee pitää päätavoitteenaan edistää terveyttä ja sen saavuttamista.”
Ohjeiden muissa kohdissa lääkäri velvoitetaan palvelemaan kanssaihmisiään lähimmäisenrakkauden periaatteen mukaisesti, kohtelemaan potilaitaan tasa-arvoisesti ja kunnioittamaan potilaidensa itsemääräämisoikeutta. Nämä voidaan nähdä täsmennyksinä lääkärin ensisijaisiin velvollisuuksiin, jotka ensimmäinen pykälä määrittelee.
Lääkärin tulee siis suojata ihmiselämää, lievittää kärsimystä ja edistää terveyttä. Mutta mikä näistä tulee ensin?
Luonnollisen tulkinnan mukaan velvollisuudet voisi järjestää niiden tyydyttämien tarpeiden ja näiden perustavuuden mukaan. Hyvää oloa tai terveyttä ei voi olla ilman hengissä pysymistä, joten elämän suojaaminen näyttää aina saavan etusijan. Mutta mitä elämän suojaaminen on? Onko se biologisen olemassaolon jatkamista hyvinvoinnin kustannuksella? Vai onko se jotain sisällöllisempää, ihmisen arvokkuudelle sopivampaa?
Ylidiagnostiikka ja -lääkintä on yleistä
Modernia lääketiedettä luonnehtivat taipumus aktiivisiin toimenpiteisiin ja pyrkimys näkyviin tuloksiin. Väestön terveyden valvomiseksi järjestetään monenmoisia seulontoja, vaikka niiden hyödyt saattavat olla kiistanalaiset suhteessa haittoihin. Ennen pelkkinä erilaisuuksina pidettyjä tiloja määritellään taudeiksi ja niihin tarjotaan kerkeästi lääkitystä, vaikka muutokset ympäristössä voisivat tarjota yhtä hyvän ratkaisun.
Ylidiagnostiikkaa ja ylilääkintää esiintyy monilla aloilla. Vakavasti sairaille, kuten syöpäpotilaille, tarjotaan aggressiivisimmat hoidot niiden hyviä ja huonoja vaikutuksia loppuun asti laskematta, koska taudin kukistamista ja elinajan lisäämistä pidetään elämänlaatua tärkeämpänä. Loppuvaiheen hoitoja jatketaan usein tarpeettomasti, kivunlievitystä pelätään sen kuolemaa nopeuttavien vaikutusten takia, eikä ihmisten auttamista kuolemaan pidetä sopivana.
Kaikki nämä huolenaiheet ovat käytännön lääkärintointa harjoittaville tuttuja, vaikka painotuksista voidaan tietenkin keskustella.
Huolta aiheuttavaan tilanteeseen päädytään, koska biologisen elämän ylläpitäminen on helpompaa ja helpommin mitattavaa kuin hyvinvoinnin tai terveyden edistäminen. Ehkä vaihtoehtoinen tulkinta lääkärin eettisten ohjeiden ensimmäisestä kohdasta vastaisi paremmin sen henkeä. Elämän pidentäminen on toki tärkeää, mutta painoa on annettava myös ihmisarvoisen elämän muille ulottuvuuksille.
Mikä ihmiselle on hyväksi?
Toisenlaisen tavan lähestyä lääketieteen tarkoitusta tarjoaisi filosofisessa kirjallisuudessa paljon esiintynyt toimintavalmiuksiin nojautuva lähestymistapa. Sen kehittäjiä kansainvälisesti ovat olleet Amartya Sen ja Martha Nussbaum ja puolestapuhujia Suomessa muiden muassa Sirkku Hellsten, Juha Sihvola ja Liisa Björklund.
Keskeinen sanoma on se, että ihmisen hyvä voidaan jakaa osa-alueisiin, joiden kaikkien toteutumista pitäisi ainakin poliittisilla päätöksillä edistää. Ehkä tältä pohjalta voitaisiin keskustella myös siitä, mihin lääketieteen tulisi tähdätä.
Eri kirjoittajat ovat esittäneet erilaisia luetteloita toimintavalmiuksista, jotka ovat hyväksi ihmiselle. Näitä ovat esimerkiksi:
– Mahdollisuus elää täysi elämä kuolematta ennen aikojaan tai kuolematta kun elämä on vielä elämisen arvoista.
– Mahdollisuus pysyä terveenä ja asianmukaisesti ravittuna.
– Mahdollisuus liikkua vapaasti paikasta toiseen.
– Mahdollisuus käyttää aistejaan, kuvitella, ajatella, muodostaa uskomuksia ja sitoutua niihin, järkeillä sekä kokea mielihyvää ja välttää turhaa kipua.
– Mahdollisuus pysyä yhteydessä itsen ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin, tuntea kiintymystä läheisiin ja surra heidän poissaoloaan.
– Mahdollisuus muodostaa käsitys omasta hyvästä ja osallistua sen toteutumisen suunnitteluun.
– Mahdollisuus elää yhteydessä muiden kanssa, tulla muiden huomioimaksi ja välttyä nöyryytyksiltä.
- Mahdollisuus huvittuneisuuteen, leikillisyyteen ja ajanvietteeseen.
– Mahdollisuus osallistua poliittiseen toimintaan sekä hallita omaisuuttaan ja osallistumistaan ympäristönsä asioihin.
Listaa voisi ajatella lääketieteen ja terveydenhuollon kannalta. Muitakin mahdollisuuksia tietenkin on.
Jo tällainen alustavakin luettelo on valaiseva. Suurinta osaa mainituista ihmisarvoa edistävistä asioista voidaan ainakin periaatteessa suojella lääketieteen keinoin. Mikäli todellisuus on toisenlainen, asiaa kannattaisi pohtia. Esimerkiksi elämänsä ehtoota laitoshoidossa viettävien aidot mahdollisuudet liikkua, käyttää aistejaan, olla yhteydessä läheisiinsä, välttyä nöyryytyksiltä, osallistua maailman asioihin ja nauttia ajanvietteestä voivat olla hyvinkin rajoitetut.
Olisiko lääkärikunnan eettisten ohjeidensa hengessä aika kokoontua päättämään työnsä tarkemmista arvoista? Onko biologisen elämän jatkaminen lääkärin tärkein tehtävä? Vai pitäisikö suuntautua rohkeammin ihmisarvoisen elämän suojelemiseen?
Matti Häyry
bioetiikan ja oikeusfilosofian professori
Manchesterin yliopisto, Englanti
Kuva: Pixmac
Julkaistu Lääkärilehdessä 22/2013
