Potilaan Lääkärilehden voimauttavien kuvien ketju on viehättävällä kuvakirjollaan ja koskettavilla arjen tarinoillaan osoittanut, että valokuvat ovat meille suomalaisille tärkeä keino kommunikoida ja muistaa oman elämän kannattelevia ja tärkeitä asioita.
Kuviin sisältyvät tarinat välittävät läpileikkauksen ihmiselämän hallitsemattomuudesta; huolista ja menetyksistä sekä luovasta toisin katsomisen kyvystä, jonka avulla ihmiset löytävät kuormittavan vastavoiman; lohdun, ilon ja merkityksellisyyden.
Ihmisellä on kyky löytää kipeästi tarvitsemansa toivon häivähdys mitä moninaisimmista asioista, myös niistä, joita kukaan muu ei havaitse tai ymmärrä. Jokainen ihminen tunnistaa itse parhaiten ne asiat, jotka lääkitsevät ja ravitsevat. Se, jos mikä kertoo meidän korjaavista kyvyistä, joita kannattaisi hyödyntää vaikkapa lääkärin vastaanotolla.
Mitäpä, jos lääkäri kehottaisi potilastaan kuvaamaan itselleen kokonaisvaltaisen paranemisen reseptin? Lääkkeenä varsinaisten rohtojen ohella, olisi määräys tankata päivittäin kuvia katsomalla sitä hyvää, jonka potilas itse parhaiten tuntee. Tämä voisi olla tarpeellinen muistutus kyvystä löytää oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden avaimet silloinkin, kun joutuu tukeutumaan ulkopuolisen ammattilaisen osaamiseen.
Ja tulihan niitä omakuviakin ketjuun lopulta mukaan! "Se ei vaan aina suju vaikka kuinka yrittää", "Vapaus", "Vapaapäivä", "Saman tien kävelijät", "Selkäleikkauksen jälkeen", "Meren voima", "Aamu-uinti", "Ensimmäisen askeleet uudelleen", "Joogahetki mökkirannassa", "Äiti ja tytär" tai "Voimaa luonnosta" antavat mainion kattauksen myös siitä, miten monilla tavoin omakuvia voi ottaa.
Mukana oli dokumentaarisia tilannekuvia, kuvia, joissa on tavoiteltu ihmisen ja luonnon yhteyttä, ihmisten välistä läheisyyttä tai erityistä tunnetilaa, tai kuvia, jossa omat villasukkiin verhotut jalat kertovat kaiken oleellisen omasta tunnelmasta.
Omakuvan voi ottaa itse, mutta monesti varsinkin meidän kameran takana viihtyvien kannattaisi tehdä hiukan epäsuomalainen ele ja pyytää lähellä olevilta ihmisiltä: ottaisitko juuri nyt kuvan minusta, sillä tämä hetki on minulle muistamisen arvoinen.
Jälkikäteen kuvaajan omilla kuvilla kerrottu historia saattaa nimittäin tuntua puutteelliselta: voi näyttää siltä, kuin minä itse en olisi ollut elämässäni juuri lainkaan paikalla. Omakuva ei ole pinnallinen tai narsistinen, kuten nuorta polvea lukuunottamatta vielä usein ajatellaan. Se on tärkeä keino nähdä omaa sisäistä maailmaa ja oppia löytämään omaa armollista ja korjaavaa katsetta.
Omakuvassa ihminen näkee sen, miten katsoo itseään. Kuvassa voi katsoa lohduttavasti, rohkaisten tai kannattelevasti omaa kipua tai vaikkapa itsessä vasta nupullaan ja syntymässä olevia asioita. Kuvan avulla voi saada myös katseyhteyden siihen ihmiseen, joka olin kauan sitten.
Kiitos suuresti kaikille kuvaketjuun omia kuvatarinoitaan lähettäneille! Te annoitte jonkin tärkeän ja aidon palan itsestänne. Juuri sinun tarinasi saattoi olla se, joka rohkaisi jotain toista ihmistä ja sai hänet tunnistamaan: juuri noin minäkin tunnen!
Kirjoittanut:
Miina Savolainen
www.voimauttavavalokuva.net
Kuva:
Tuuli Koistila
